Olen työskennellyt kampaajana Porvoon keskustassa yli kaksikymmentä vuotta, ja tässä ajassa oppii lukemaan ihmisiä paremmin kuin mikään testi. Ne, jotka tulevat luokseni tiistaiaamuisin heti kahdeksalta, ovat lähes aina samaa sakkia: naisia, jotka ovat syntyneet joskus neljänkymmenenluvun lopulla tai viidenkymmenenluvun alussa, ja jotka istuvat tuolissani suorassa selässä eivätkä koskaan pyydä anteeksi, jos heillä kestää valita väri.
Sinä aamuna minulla oli asiakkaana Sirkka-Liisa, seitsemänkymmentäkolme vuotta, entinen postivirkailija, joka oli tullut kaupunkiin bussilla Askolasta jo puoli seitsemältä, koska "aikataulut eivät odota ketään". Hän istui peilin edessä, ja minä leikkasin hänen hiuksiaan samalla kun hän kertoi, mitä hänen tyttärentyttärensä oli tehnyt hänelle viikko sitten. Ei mitään kauheaa — ei väkivaltaa, ei uhkauksia. Vain sellaista hiljaista, kylmää nujertamista, jota tulee tutuksi kuunnellessaan iäkkäitä naisia tuolissa vuodesta toiseen.
Tyttärentytär, Jonna, kolmekymmentäyksi, oli muuttanut Sirkka-Liisan luo puolitoista vuotta sitten avioeron jälkeen, "vain väliaikaisesti", niin kuin sanottiin. Sirkka-Liisa asui kaksiossa Mannerheiminkadulla, talon, jonka hän oli ostanut yksin kahdeksankymmentäluvulla postin palkalla, maksanut pois säästämällä joka toisen kuukauden lomarahat. Ei mitään ylellistä — vanha hissitön talo, mutta hänen omansa, joka neliösenttimetri.
Jonna toi mukanaan kaksi lasta ja lupauksen, että "kun saan uuden työn, muutan pois". Sirkka-Liisa kertoi minulle peilin kautta, kädet sylissä hiussuojan alla, että hän oli antanut Jonnalle valtakirjan hoitaakseen laskuja pankissa, koska Sirkka-Liisan silmät eivät enää kestäneet pientä tekstiä. Ei mikään ihmeellinen asia sinänsä — sellaista tehdään joka päivä. Mutta viikko sitten Sirkka-Liisa oli mennyt hoitamaan asiaa pankkiin itse, koska Kela-kortti oli kadonnut, ja virkailija oli kysynyt aivan tavallisesti: "Haluatteko vahvistaa asunnon myyntisopimuksen tiedot samalla?"
Sirkka-Liisa ei tiennyt mistään myyntisopimuksesta.
Kerroin tämän, koska istuin tuolissani sinä aamuna ja kuuntelin, enkä sanonut mitään, koska ei se minun asiani ollut — mutta kädet minulla vapisivat vähän saksien kanssa, ja jouduin laittamaan ne alas hetkeksi. Ulkona satoi loka-lokakuun kylmää räntää, ja liikkeen ikkunasta näki linja-auton numero 2 pysähtyvän torin luona, ihan kuin joka aamu. Radiosta soi joku vanha Katri Helena -kappale, ja se tuntui väärältä siihen tilanteeseen nähden, liian iloiselta.
Sirkka-Liisa oli mennyt notaarille — ei siihen, joka oli laatinut alkuperäisen valtakirjan, vaan aivan toiselle, hänen serkkunsa suosituksesta Lahdesta. Siellä hän oli saanut selville, että Jonna oli valtakirjan turvin aloittanut prosessin asunnon myymiseksi itselleen puoleen hintaan, "sukulaiskaupan" nimissä, ja rahat oli tarkoitus siirtää hänen omalle tililleen ostaakseen oman asunnon Lahdesta. Sirkka-Liisa olisi jäänyt asumaan kaksioon "niin kauan kuin haluaa", Jonna oli luvannut, ilman mitään kirjallista sopimusta siitä.
Kerroin tämän tarinan, koska seuraavana viikkona Sirkka-Liisa tuli takaisin liikkeeseeni, ja tällä kertaa hän ei istunut tuolissa hiljaa. Hän toi mukanaan kansion — ruskean, kulman muljahtaneen, sellaisen jota postivirkailijat käyttivät kolmekymmentä vuotta sitten arkistoinnissa. Hän odotti, että edellinen asiakas lähtisi, ja sitten hän avasi kansion pöydälle ja näytti minulle, mitä oli tehnyt.
Hän oli peruuttanut valtakirjan notaarin kautta samana päivänä kun sai tiedon myyntiaikeista. Sitten hän oli mennyt pankkiin ja avannut uuden tilin, johon hän oli siirtänyt oman eläkkeensä ja pienen säästösummansa — kahdeksankymmentäkaksi tuhatta euroa, koko elämän säästöt, jotka oli aiemmin ollut yhteisellä tilillä "helpotuksen vuoksi" Jonnan kanssa. Hän oli myös käynyt kiinteistönvälittäjän luona ja pyytänyt asunnolleen virallisen arvion — asunto oli sadankahdenkymmenenviidentuhannen euron arvoinen, ei kuudenkymmenentuhannen, jolla Jonna oli sen aikonut "sukulaiskaupalla" hankkia.
Ja lopuksi hän oli antanut Jonnalle kuukauden ajan muuttaa pois, kirjallisella ilmoituksella, jonka hän oli laatinut yhdessä lakimiehen kanssa Porvoon oikeusaputoimistosta.
"Hän soitti minulle eilen," Sirkka-Liisa sanoi, ja hänen äänensä ei värähtänyt yhtään. "Itki puhelimessa. Sanoi, ettei tiennyt minne menisi lasten kanssa."
Kysyin, mitä hän vastasi.
"Sanoin, että sosiaalitoimisto auttaa asunnon etsimisessä, ja että minun ovellani on nyt uusi lukko, koska vanhan avaimen hän sai pitää liian pitkään."
En kysynyt enempää. Leikkasin hänen hiuksensa loppuun, laskutin normaalihintaan, ja hän maksoi käteisellä niin kuin aina, laski rahat pöydälle täsmälleen oikean summan, ei senttiäkään enempää eikä vähempää.
Kuulin myöhemmin naapurilta, joka käy samassa liikkeessä, että Jonna muutti lasten kanssa väliaikaiseen kriisiasuntoon Loviisaan kahden viikon kuluttua, ja että hän oli yrittänyt vielä kerran soittaa notaarille kyseenalaistaakseen valtakirjan peruutuksen — mutta koska kaikki oli tehty asianmukaisesti todistajien läsnä ollessa, siitä ei ollut mitään tehtävissä. Sirkka-Liisa asuu yhä samassa kaksiossa Mannerheiminkadulla, ja hän tulee edelleen luokseni joka kuudes viikko, tasan kahdeksalta aamulla, bussilla Askolasta.
Puoli vuotta myöhemmin sain kuulla vielä yhden asian, kun Sirkka-Liisa tuli seuraavan kerran: hänen serkkunsa Lahdesta, se joka oli suositellut toista notaaria, oli itse asiassa ollut se, joka soitti Sirkka-Liisalle ensimmäisenä ja kertoi kuulleensa Jonnan puhuneen asunnon myynnistä jo naapureille ennen kuin mitään paperia oli edes allekirjoitettu. Sirkka-Liisa ei ollut koskaan kertonut minulle sitä osaa — hän vain nyökkäsi, kun kysyin, kuka oikeastaan sai hänet ensin epäilemään, ja sanoi, ettei se enää ollut tärkeää, kuka soitti. Tärkeää oli, kenen nimissä asunto yhä oli.
