Elämä on kummallinen peli, jossa kalleimmatkin timantit voivat kalveta pienen tytön kyynelten rinnalla. Se ilta Helsingin hienoimmassa ravintolassa oli tarkoitus olla täydellinen. Hopea kiilsi, lasit kilisivät ja herra Juhani Virtanen, kaupungin tunnetuin liikemies, nautti hiljaisesta illallisestaan. Mutta sitten, kuin tyhjästä, saliin ilmestyi olento, joka ei kuulunut sinne. Pieni tyttö, paljain jaloin ja repaleisessa mekossa, seisoi keskellä ylellisyyttä.
Häntä ei huomattu heti. Vasta kun hän seisoi aivan Juhanin pöydän vieressä, vartija ryntäsi paikalle. — Sinun on lähdettävä heti! Tämä ei ole paikka kerjäläisille, vartija sähisi. Viereisessä pöydässä istuva nainen nyrpisti nimeään ja kuiskasi seuralaiselleen: — Miten vastenmielistä. Miten tuollainen lapsi on päästetty sisään?
Mutta tyttö ei liikahtanut. Hän katsoi Juhania suoraan silmiin ja sanoi hiljaa: — Minulla on nälkä. Voinko saada ruokaa? Hänen äänensä ei ollut rukoileva, se oli murtunut. Kun tyttö värisi pelosta, hänen rinnallaan välähti jotain tuttua — pieni hopeinen sydänriipus. Juhanin maailma pysähtyi. Hän nosti kätensä ja käski vartijaa pysähtymään. Hänen sormensa tavoittivat riipuksen, ja hän kysyi ääni väristen: — Mistä olet saanut tämän? — Äiti antoi… Hänen nimensä on Aino, lapsi vastasi.
Nimi “Aino” iski Juhaniin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosia sitten hän oli tehnyt elämänsä suurimman virheen jättämällä naisen, jota rakasti, tavoitellessaan menestystä. Hän oli luullut, että Aino pärjäisi, mutta totuus oli nyt hänen edessään nälkäisen lapsen muodossa. Juhani istui alas, hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi ja täyteen tuskaa.
— Missä äitisi on nyt? — Juhani kysyi, ja hänen äänensä murtui täysin. — Hän nukkuu rautatieasemalla, — tyttö sanoi hiljaa. — Joskus hän ei herää pitkään aikaan, vaikka kuinka ravistaisin. Juhani tunsi kylmän hien nousevan otsalleen. Hän kaivoi esiin lompakkonsa ja otti sieltä vanhan, kellastuneen valokuvan. Siinä nuori Aino hymyili, ja hänen kaulassaan kimalteli juuri se sama hopeinen sydän. Mutta kuvassa oli muutakin — Juhani itse seisoi Ainon vieressä, käsi hänen vyötäröllään.
Kun tyttö näki kuvan, hän sormellaan osoitti naista ja sanoi: — Tuo on minun äitini. Juhani ei pystynyt enää hengittämään. Hän tajusi, että tämä lapsi oli hänen omaa vertaan, unohdettu ja hylätty tytär. Hän nousi ylös, jätti maksamattoman laskun ja ylellisen illallisen taakseen. Hän otti tytön syliinsä, välittämättä hienon pukunsa likaantumisesta, ja juoksi ulos autolleen. Se oli alku matkalle, joka muuttaisi kaiken.
Mitä mieltä olette, voiko menneisyyden virheet todella korjata yhdellä teolla, vai onko liian myöhäistä herätä vasta kun kaikki on melkein menetetty?