Seison eteisessä märkänä, likainen vesi valuu pitkin kasvojani, eikä kukaan talossa vielä tiedä, kuka minä oikeasti olen.
Erika nauraa. Se on sellaista helakkaa, kimakkaa naurua, joka ei jätä tilaa millekään muulle äänelle. Juuri äsken hän kaatoi ämpärillisen likaista pesuvettä päälleni — samaa vettä, jolla olin juuri puhdistanut hänen design-kenkiensä pohjia eteisen matolla.
”Voi, nyt sinä vihdoin näytät siltä mitä olet”, hän sanoo ja nojaa ovenpieleen kuin olisi juuri kertonut vuosisadan vitsin. ”Tavallinen siivooja. Vähän likainen. Vähän rähjäinen. Juuri sopiva.”
En sano mitään.
Vedän henkeä. Nostan käden taskuuni ja painan nauhurin pois päältä. Sen pieni punainen valo sammuu. Sitten käännyn katsomaan portaita.
”Anton”, sanon aivan rauhallisesti. ”Tulisitko alas hetkeksi.”
Erika lakkasi nauramasta. Yhtäkkiä. Kuin katkaisijan painalluksesta.
Portaiden ylimmältä askelmalta kuuluu askelia. Anton ilmestyy kaiteen luo, valkoinen kauluspaita puoliksi auki, iPodin valkoiset nappikuulokkeet roikkumassa kaulalla. Hän on tullut toimistolta, tehnyt etätöitä yläkerran työhuoneessa.
Hän laskeutuu pari askelta. Pysähtyy.
Näkee minut. Märät vaatteet. Lätäkön marmorilattialla. Ämpärin, joka vieläkin pyörii hitaasti paikallaan jalkojeni juuressa.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyy, eikä katso Erikaa vaan minua.
Erika astuu ripeästi hänen eteensä ja vaihtaa ilmeensä sekunnissa. Aiemmin kylmä, pilkallinen. Nyt huolestunut, jopa peloissaan.
”Kulta, tämä nainen tuli ihan sekaisin. Hän uhkaili minua. Minä vain yritin rauhoitella tilannetta, ja sitten hän kaatui ämpäriin. Ihan itse. Minä yritin auttaa…”
Minä otan peruukin päästäni. Musta, halpa tekokuitu, jonka ostin Pasilan kirpputorilta edellisviikolla kolmella eurolla. Sitten otan silmälasit nenältäni. Pyyhin likaisen veden poskiltani hihaan.
Anton jähmettyy.
”Äiti?”
Erika perääntyy askeleen. Vain yhden. Mutta se riittää. Hän katsoo minua kuin olisin aave. Sitten hän vilkaisee Antonia, sitten taas minua. Ja näen hetken, jolloin kaikki palaset loksahtavat hänen päässään kohdilleen.
Tämä työasunainen, tämä ”Anja” — ei ollutkaan keikkatyöläinen halpafirmasta. Hänen pilkkansa kohde oli koko ajan ollut Satu Lehtola. Antonin äiti. Nainen, joka omistaa puolet tästä talosta. Nainen, jonka rahoilla tämä koko ylellinen arki on rakennettu.
Erikan kasvot muuttuvat. Pelosta. Ei katumuksesta.
Tämä kaikki alkoi kuusi viikkoa aiemmin, kun Hilkka soitti.
Olin juuri ajamassa kotiin Lauttasaaren kautta. Helmikuinen loska roiskui tuulilasiin. Hilkka on taloudenhoitaja, joka on ollut meillä siitä lähtien kun Anton oli kymmenvuotias. Ihminen, joka ei ikinä valita turhasta.
Mutta nyt hänen äänensä oli erilainen.
”Rouva Lehtola, minun on pakko kertoa tämä teille. En enää pysty olemaan hiljaa.”
”Mitä on tapahtunut?”
”Se teidän pojanne morsian. Erika.”
”Mitä hänestä?”
Hiljaista linjalla. Sitten:
”Hän hajotti eilen Matin työkalupakin.”
”Mitä?”
”Potkaisi sen kumoon autotallissa. Sanoi, että se oli tiellä. Että Matin pitäisi oppia paikkansa. Ne olivat hänen sanansa. Matti on ollut teillä seitsemäntoista vuotta, rouva Lehtola.”
”Ja tätä tapahtuu usein?”
”Joka viikko. Hän haukkuu keittiöhenkilökuntaa. Hän heitti viime viikolla lautasellisen pastaa Merjan syliin, koska pasta oli hänen mielestään liian suolaista. Merja itki koko illan. Erika sanoi, ettei ymmärrä miksi hänen kaltaisensa edes saavat tulla tähän taloon.”
Sitten Hilkka sanoi jotain, mikä pysäytti autoni bussipysäkille ja jätti minut istumaan siihen moottori sammutettuna.
”Rouva Lehtola, hän potki myös teidän koiranpentuanne.”
”Mitä? Meillä ei ole koiraa.”
”Se oli viime kuussa. Anton toi pienen labradorinnoutajan tuliaisena, mutta Erika sanoi ettei eläimiä tule hänen taloonsa. Pentu vietiin seuraavana päivänä takaisin. Anton ei kertonut teille, koska ei halunnut vaivata.”
En tuntenut omaa poikaani.
En tunnistanut häntä siitä kuvasta, jonka Hilkka maalasi. Poika, joka lapsena kantoi loukkaantuneita oravia kotiin ja itki jokaisen kuolleen hamsterin perään, antoi kumppaninsa heittää koiranpennun ulos sanomatta sanaakaan. Rakkaudesta.
Tai siitä, mitä hän luuli rakkaudeksi.
Päätin toimia vasta kun olin varma. Järjestin asiat niin, että Anton kertoi Erikalle uudesta tilapäisestä siivoojasta. Kerroin olevani matkalla Tukholmassa. Todellisuudessa ajoin Helsingin keskustaan, kävin ostamassa työhaalarin ja peruukin, ja tulin kotiin takaisin kello kahdeksalta aamulla. Parkkeerasin auton kolmen korttelin päähän ja astuin sisään palvelusväen ovesta.
Olin Anja. Viisikymppinen siivooja, jonka selkä on jo vähän huono, kädet karkeat ja palkka niin pieni, ettei sitä kehtaa sanoa ääneen.
”Aloita viemällä nämä laatikot yläkertaan.”
Hän osoitti kuutta isoa pahvilaatikkoa, joissa luki Marimekko, Artek, ja yhdessä Iittala. Ne olivat täynnä design-vaatteita, kenkiä ja koriste-esineitä. Yhden laatikon kulmasta pilkisti Fiskarsin sakset.
”Ja ole varovainen”, hän sanoi. ”Ne maksavat enemmän kuin sinun koko vuoden palkkasi.”
En vastannut.
Kannoin laatikoita puolitoista tuntia. Hän seisoi portaiden alapäässä ja neuvoi. ”Ylemmäs.” ”Ole tarkkana.” ”Älä kolhi.”
Kun olin saanut viimeisen laatikon yläkertaan, olin jo aivan hiestä märkä. Käteni tärisivät.
”Nyt”, hän sanoi, ”voit alkaa pestä eteisen lattiaa.”
Otin ämpärin ja mopin. Polvistuin. Aloin hangata marmorilaattaa, jossa oli pieni likatahra — jonka hän oli itse jättänyt aiemmin aamulla.
Sitten tuli se hetki.
Hän käveli olohuoneesta keittiöön. Oli hiljaista noin kolme minuuttia. Sitten hän palasi.
”Missä rannekoruni on?”
”En tiedä.”
”Se oli tässä pöydällä. Kultainen Kalevala-koru. Se oli isäni antama.”
Hänen isänsä asuu Oulussa, ihan hengissä, enkä ollut koskaan nähnyt Erikan käyttävän mitään muuta kuin Tom of Finland -henkistä designia.
”En ole koskenut mihinkään.”
”Valehtelija.”
Hän käveli suoraan luokseni, työnsi kätensä minun työhaalarin taskuun ja veti esiin… rannekorun. Sen saman, jonka hän oli itse sujauttanut sinne minuuttia aiemmin. Sen saman, jota tarvitsin hetken aikaa katsellakseni, koska se oli aivan erilainen kuin ne korut, joita olin hänet nähnyt käyttävän.
”Tällaiset naiset kuin sinä”, hän sanoi kylmästi, ”sanovat aina, etteivät ottaneet mitään. Mutta kun taskut tutkitaan, tavara löytyy.”
”Te laitoitte sen itse sinne.”
Hänen silmänsä kapenivat. ”Kukaan ei usko sinua.”
”Minulla ei ole mitään syytä valehdella.”
”Sinulla ei ole mitään muuta kuin syitä valehdella.”
Sitten hän osoitti eteisen nurkkaa.
”Puhdista tuo lätäkkö.”
”Aion kyllä.”
”Ei”, hän sanoi. ”Käsilläsi.”
Katsoin häntä.
”En tee niin.”
”Mitä? Etkö kuullut?”
”Kuulin. Mutta en tee sitä.”
Hän naurahti — lyhyt, iloton naurahdus. Sitten hän käveli kodinhoitohuoneeseen, nosti ämpärin täyteen harmaata, saippuaista likavettä, jossa lillui vanhoja räsyjä, ja käveli takaisin.
”Sitten jonkun täytyy pestä sinusta pois tuo moukkamaisuus.”
Hän heitti ämpärin kohti minua. Reuna osui olkapäähäni. Jäinen vesi hulvahti naamalleni, valui pitkin kaulaa ja rintaa. Puku liimautui ihoon. Vesi tipahteli ripsistäni suuhuni.
Silloin nauhuri käynnistyi uudelleen taskussani.
Ja minä sanoin: ”Anton. Tule alas.”
Nyt seison tässä, yhä märkänä, mutta en enää piilossa.
Antonin katse kiertää minusta Erikaan ja takaisin. Hän on kalpea, melkein vihreä.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Hänen äänensä on käheä. ”Erika? Mitä sinä teit minun äidilleni?”
Erika perääntyy vielä yhden askeleen.
”Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuka hän oli. Olisit kertonut minulle. Olisit varoittanut. Miksi sinä teit tämän minulle? Tämä oli ansa!”
”Ei”, sanon. ”Tämä oli totuus.”
Sitten otan taskustani pienen hopeanvärisen Olympus-nauhurin ja ojennan sen Antonille.
”Tässä on kaikki. Alusta loppuun.”
Hän ottaa nauhurin hitaasti. Kuin se polttaisi käsiä.
”Kuuntele se”, sanon. ”Kunnolla.”
Hän painaa play-nappia. Eteisen täyttää Erikan ääni.
”Tällaiset naiset kuin sinä sanovat aina, etteivät ottaneet mitään…”
”Kukaan ei usko sinua.”
”Nyt joku pesee sinusta pois sen moukkamaisuuden…”
Naurunremakka.
Antonin käsi puristuu nyrkkiin. Hänen leukansa kiristyy. Silmien ympärille ilmestyy pieniä ryppyjä, samanlaisia kuin hänen isällään oli silloin kun hän suuttui. Harvoin, mutta syvästi.
”Riittää.”
Hän pysäyttää nauhurin.
”Erika. Lähde täältä.”
”Mutta kulta, minä rakastan sinua! Minä en tiennyt! Hän valehteli minulle! Hän naamioitui ja valehteli!”
”Hän on minun äitini”, Anton sanoo ja jokainen sana on kuin veitsenisku. ”Eikä kukaan — kukaan — puhu hänelle tuolla tavalla. Eikä myöskään Matille. Eikä Merjalle. Eikä kenellekään tässä talossa.”
Erika katsoo minua. Sitten Antonia.
Ja sitten tapahtuu jotain, mitä en odottanut.
Hänen ilmeensä muuttuu. Kyynelistä vihaksi. Pehmeästä kivikovaksi. Hän suoristaa selkänsä.
”Hyvä on”, hän sanoo. ”Mutta et sinäkään tästä selviä.”
Hän kääntyy ja kävelee ulos. Etuovi pamahtaa kiinni. Ääni kajahtaa ympäri taloa.
Mutta talo seisoo silti.
Anton katsoo minua pitkään. Lopulta hän kysyy:
”Äiti… miksi sinä et kertonut minulle?”
”Koska sinun piti nähdä se itse.”
Hän nyökkää. Ja sitten hän tekee jotain, mitä ei ole tehnyt sitten lukioiän. Hän halaa minua.
Kuukautta myöhemmin istun puutarhassa. On huhtikuun alku. Kevät on myöhässä, mutta krookukset puskevat jo mullasta. Anton on vienyt lahjoituksia Turun turvakodille ja tulee kotiin iltapäivällä.
Puhelin soi. Tuntematon numero.
”Lehtola.”
”Rouva Lehtola? Täällä on asianajaja Mäkelä. Teitä vastaan on jätetty kanne. Entinen miniänne. Hän vaatii 75 000 euron korvauksia henkisestä kärsimyksestä ja maineen vahingoittamisesta. Hän väittää teidän juonineen hänet ansaan.”
Hengitän. Kevätilma tuoksuu kostealle mullalle.
”Hyvä”, sanon. ”Lähetä hänelle vastatarjous.”
”Mikä?”
”Kerro, että meillä on kaksi tuntia nauhoitettua materiaalia. Kerro, että aion soittaa sen loppuun hänen työnantajalleen, hänen ystävilleen ja hänen vanhemmilleen. Kysy, haluaako hän jatkaa.”
Kaksi päivää myöhemmin Mäkelä soittaa uudelleen.
”Kanne on peruttu.”
”Hyvä.”
”Mutta rouva Lehtola?”
”Niin?”
”Hänen äitinsä soitti minulle. Hän halusi tietää nauhoitteista.”
”Mitä sinä sanoit?”
”Sanoin, ettei niitä ole enää olemassa. Että ne tuhottiin.”
Katselen krookuksia. Yksi niistä on melkein auki.
”Hyvä”, sanon. ”Se riittää.”
Illalla istun keittiössä ja keitän teetä. Ikkunan takana kolme poikaa potkii palloa pihalla. Naapurin ikkunasta kuuluu uutiset — koronarajoitukset ovat päättymässä, kouluihin palataan ensi viikolla. Tavallinen elämä.
Anton tulee alakertaan. Hän istuu pöytään vastapäätä minua.
”Kuulitko Erikan äidistä?”
”Kuulin.”
”Minä en olisi osannut päästää irti noin.”
”Et vielä.”
Hän on hiljaa pitkään. Sitten:
”Kiitos.”
”Mistä?”
Hän katsoo teekuppiaan. Siinä on pieni särö. Se on mummon vanhaa Arabiaa, viisikymmentäluvulta. En ole ikinä raaskinut heittää sitä pois.
”Että pelastit minut”, hän sanoo. ”Vaikka minä en tiennyt tarvitsevani pelastusta.”
En sano mitään. Ulkona sataa taas, hienoa kevätsadetta, ja yksi pojista potkaisee pallon vesilätäkköön. Matala roiskahdus. Kauempana ratikka kolisee kohti Munkkiniemeä. Keittiön pöydällä lepää koiran hihna — se oli Anttonin päätös hakea pentu takaisin samalta kasvattajalta viikko Erikan lähdön jälkeen.
Kaadan teetä. Se on vielä kuumaa.
