Eino heräsi aina varttia vaille kuusi. Ei herätyskelloa — kroppa tiesi, milloin on aika. Kahvi tasan kuudelta, kaksi desiä, ei tippaakaan enempää. Sitten sanomalehti ja aamukävely Kaivopuistossa — sama reitti, samat penkit, samat männyt. Vaimon kuoleman jälkeen rytmistä oli tullut entistäkin tiukempi. Ei surun vuoksi. Vaan koska Eino ymmärsi: niin kauan kuin aikataulu pitää, häntä itseäänkin on vielä olemassa.
Lapsenlapsi Venla saapui heinäkuun alussa — ruskeaksi palaneena, äänekkäänä, reppu toisessa kädessä ja iso kantokoppa toisessa. Kopasta kuului pientä vikinää.
— Pappa, tässä on Kastemato, Venla sanoi jo eteisessä. — Se on tosi kiltti.
Eino katsoi koppaa. Sitten Venlaa.
— Mikä tuo on?
— Mäyräkoira. Pieni sellainen.
— Sen näen, ettei se ole elefantti. Miksi?
— Pappa, en voinut jättää sitä, ei ollut ketään muuta…
— Parvekkeelle, Eino sanoi. — Se asuu parvekkeella. Tästä ei neuvotella.
Venla avasi suunsa. Mietti jotain.
— Okei. Toistaiseksi parvekkeella. Toistaiseksi.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota noihin kahteen sanaan. Virhe.
Kastemato osoittautui pitkäksi, ruskeaksi, ja sillä oli sellainen kuonon ilme kuin se jo tietäisi kaiken kaikista. Se tutki eteisen — hitaasti, perusteellisesti — ja siirtyi sitten olohuoneeseen, nuuhki maton, sohvan, nurkan patterin vieressä. Eino seurasi perässä ja katseli.
Kastemato pysähtyi olohuoneen keskelle. Katsoi häneen — pelottomasti, melkein uteliaasti. Ja istuutui.
— Parvekkeelle, Eino sanoi tiukasti.
Ei liikahtanutkaan.
— Sanoin: parvekkeelle.
Kastemato haukotteli. Leveästi, nautinnollisesti.
Eino otti askeleen sitä kohti. Se ei paennut — nousi vain rauhallisesti ja käveli sohvan alle.
Hän seisoi omassa olohuoneessaan ja tuijotti sohvaa. Oli johtanut ihmisiä neljäkymmentä vuotta. Ja se oli aina toiminut.
Ajan myötä Kastemato lakkasi ärsyttämästä. Siitä tuli vain osa tilaa. Ja se katsoi Einon perään. Aina. Makoili vieressä ja tarkkaili — keskittyneenä, pää hieman kallellaan, kuin kuunnellen.
Kerran hän luki uutista kiinteistöveron korotuksesta ja sanoi ääneen, ajattelematta:
— Häpeällistä.
Kastemato haukahti. Kerran, lyhyesti.
Eino katsoi sitä lehden yli.
— Oletko samaa mieltä?
Se tuijotti takaisin.
— Juuri niin, Eino sanoi. — Häpeällistä, kyllä.
Se oli heidän ensimmäinen keskustelunsa.
Viikon päästä hän meni lemmikkitarvikeliikkeeseen. Otti halvimman ruokasäkin — samaa merkkiä, jonka Venla oli tuonut. Laittoi koriin. Sitten katsoi viereistä hyllyä.
Siinä oli toinen ruoka. Kalliimpi. Paketissa luki: "Aktiivisille pienille koirille, lampaanlihalla."
Piteli sitä kädessään. Laittoi takaisin. Otti uudestaan.
Sehän on kyllä aktiivinen. Juoksee koko päivän.
Osti kalliimman.
Kotona laittoi kupin lattialle. Kastemato tuli, nuuhkaisi ja alkoi syödä saman tien — ilman tavanomaisia skeptisiä kiemuroita. Eino katsoi sitä ja tunsi jotain outoa. Ei ylpeyttä. Ei iloa. Jotain yksinkertaisempaa — ihan vain hyvä, että se syö.
Keskiviikkona Kaivopuistossa hänet pysäytti naapurin Jussi — kahdeksankymppinen, aina keppi kädessä ja aina puhelias.
— Eino! Onko sinulla nyt koira?
— Lapsenlapsen, Eino sanoi kuten aina ennenkin.
— Hyvän näköinen kaveri. Mäyräkoira?
— Mäyräkoira.
— Minun Marjattani, lepää rauhassa, rakasti mäykkyjä, Jussi sanoi istuutuen penkille. — Sanoi aina, että ne on älykkäitä. Joskus älykkäämpiä kuin ihmiset.
Eino oli hiljaa. Katsoi Kastematoa — se oli löytänyt jotain kiinnostavaa pensaan alta ja työsti sitä ammattimaisella menetelmällisyydellä.
— Pidätkö sen? Jussi kysyi.
— En. Venla hakee sen perjantaina.
— Tulet katumaan.
— En minä mitään kadu, Eino sanoi. — Kämpässä on taas järjestys.
Sanoi sen lujasti. Mutta jokin noissa sanoissa ei täsmännyt. Hän tunsi sen.
Kastemato juoksi hänen luokseen, työnsi kuonon kenkään. Käsi laskeutui itsestään — rapsutti korvan takaa. Koira siristi silmiään.
Järjestys. Hiljaisuus. Puhdas matto. Neljänkymmenen minuutin kävely, yksi reitti. Kaikki niin kuin ennen.
Yhtäkkiä hän näki sen "niin kuin ennen" hyvin selvästi. Asunto seitsemältä aamulla — hiljainen, liikkumaton. Aamiainen yksinäisyydessä. Sanomalehti, jota ei ole kenenkään kanssa kommentoida. Iltapäivä, jolloin ei ole mitään syytä lähteä puistoon.
Kolme vuotta hän oli elänyt niin. Ja se oli ollut järjestystä.
Mutta nyt se kuva ei enää näyttänyt järjestykseltä. Se näytti tyhjyydeltä.
Torstai-iltana Venla pakkasi reppuaan. Kastemato istui vieressä ja seurasi valmisteluja silminnähden levottomana. Eino seisoi oviaukossa ja katseli.
— Jätä otus tänne, hän sanoi. — Minä hoidan sen.
Hiljaisuus.
Venla hymyili hitaasti. Sillä tavalla hymyillään, kun jokin loksahtaa paikoilleen.
— Okei, pappa. Jätän.
Kastemato haukahti. Lyhyesti. Kuin pistäen lopullisen pisteen.
Venla lähti perjantaina. Eino kantoi itse repun autolle, ei antanut hänen kantaa. Lapsenlapsi halasi häntä rappukäytävässä — lujaa.
— Soita, Eino sanoi.
— Soitan. Ja sinäkin.
— En minä muuten vaan soittele.
— Pappa. Soita.
Auto ajoi pois. Hän seisoi hetken. Nousi kotiin.
Eteisessä odotti Kastemato.
Eino riisui kengät. Ripusti takin.
— Tästä lähtien ollaan kaksistaan, hän sanoi.
Kastemato heilautti häntäänsä.
— No hyvä.
Järjestys säilyi. Herätys kuudelta, aamiainen seitsemältä. Kävelyt kolmesti päivässä — siitäkin tuli järjestystä, uudenlaista vain. Sanomalehti lattian nurkassa — itsestäänselvyys.
Aamuisin, aamiaisella, hän luki lehteä ääneen. Kansainvälistä politiikkaa, paikallisuutisia, joskus säätiedotuksen. Kastemato istui vieressä ja kuunteli — vakavana, pää hieman kallellaan oikealle.
Iltaisin Kastemato kömpi hänen jaloilleen. Hän sammutti valot. Se hengitti rauhallisesti, rytmikkäästi.
Eino makasi ja kuunteli.
Hiljaisuus. Mutta ei tyhjyys.
Se oli iso ero.
