Joulunaaton lento – miljardööri astui koneeseen täynnä vihaa, kunnes näki ex-vaimonsa ja kaksoset, joista hän ei tiennyt mitään
Aapo Koskinen seisoi Helsinki-Vantaan terminaalissa ja tuijotti ikkunasta kiitoradalle kertyvää lunta. Kello oli puoli kuusi illalla. Kaikki muut matkustajat halailivat toisiaan, kantoivat lahjakasseja ja joivat glögiä pahvimukeista. Aapo joi kahvia ja puri hammasta. Hänen assistenttinsa Minna oli juuri ilmoittanut, että Oulussa odottava kauppakumppani vaati henkilökohtaista tapaamista vielä samana iltana – jouluaattona – tai muuten koko 240 miljoonan euron sopimus kaatuisi.
Koneeseen noustessa Aapon takki oli vielä täynnä lentokentän pakkasilmaa. Hän istahti paikalleen 1A, avasi kannettavansa ja alkoi näpytellä vastausta Minnalle. Viimeinen matkustaja ehti juuri ja juuri ennen ovien sulkeutumista. Aapo vilkaisi ylös – ja jähmettyi.
Käytävää pitkin käveli nainen, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Veera. Hänen ex-vaimonsa. Veera työnsi edellään rattaita, joissa nukkui kaksi lasta. Kaksoset. Molemmilla oli samanlaiset vaaleat kiharat kuin Aapolla itsellään lapsena.
Aapon sormet painoivat näppäimistöä niin lujaa, että yksi näppäin irtosi ja pyörähti lattialle. Veera pysähtyi riville 8, nosti katseensa ja kohtasi Aapon tuijotuksen. Toinen lapsista heräsi ja alkoi itkeä.
Kapteeni kuulutti nousuun valmistautumisesta. Aapo nousi seisomaan. Lentoemäntä yritti pysäyttää hänet, mutta Aapo käveli suoraan riville 8 ja kumartui Veeran puoleen.
"Minkä ikäisiä he ovat?" Ääni ei tullut ulos kuiskauksena, vaan käheänä, liian kovaa.
Veeran huulet värisivät. "Kaksi vuotta ja neljä kuukautta."
Aapo laski päässään. Juhannus kolme vuotta sitten. Heidän viimeinen yhteinen lomansa Tampereella. Suhde oli kariutunut riitelyyn hänen työmäärästään. Mutta laskelma täsmäsi.
"Ovatko he minun?"
Veera painoi päänsä ja veti henkeä. Toinen lapsista, tyttö, hieroi unisena silmiään. Poika tuijotti Aapon kiiltävää rannekelloa.
"Voitko katsoa, mitä täti antoi puhelimeen?" Veera ojensi lapsille tabletin ja kuulokkeet. Sitten hän kääntyi Aapon puoleen. "Kyllä."
Yksi sana pyyhki pois kolme vuotta Aapon elämästä.
"Sinulla oli minun lapseni."
"Meidän lapsemme."
"Etkä kertonut minulle."
"Yritin."
"Et tarpeeksi."
Veeran silmät kostuivat, mutta hän nielaisi sen pois. "Soitin yritykseesi viikkoa sen jälkeen, kun sain tietää olevani raskaana. Nainen, joka sanoi olevansa johtoryhmästäsi, vastasi. Hän sanoi, ettet halunnut minkäänlaista yhteyttä. Että olet rakentamassa uutta elämää ja että raskaudesta ilmoittaminen tulkittaisiin kiristysyritykseksi."
Aapon veri jäätyi. "Kuka nainen?"
"Minna Jokinen."
Aapon päässä sumeni. Minna. Hänen oikea kätensä. Ihminen, joka suodatti kaikki puhelut ja viestit. Nainen, joka istui juuri nyt Oulun toimistolla odottamassa, että Aapo allekirjoittaisi sopimuksen.
"Hän valehteli sinulle."
"Tiedän. Näin sen naamastasi, kun katsoit lapsia."
Kone oli noussut pilvien yläpuolelle. Aapo katsoi ikkunasta ulos, missä aurinko oli jo laskenut ja taivas hohti syvänsinisenä. Joulukuun kaamos. Hän ajatteli kaikkia niitä öitä, jotka Veera oli valvonut yksin, synnyttänyt yksin, pelännyt yksin. Ja hän oli istunut toimistossaan uskoen, että menestys korvaisi kaiken.
"Mihin olet menossa?" Aapo kysyi.
"Vanhempieni luo Ouluun. He asuvat Haukiputaalla."
"Tulen mukaan."
"Et."
"En menetä heitä enää."
"Sinulla ei ole oikeutta ilmestyä kolmen vuoden jälkeen ja päättää asioista."
Pieni poika veti kuulokkeet korviltaan. "Tuleeko tuo setä mummin luo?"
Aapo kyykistyi käytävälle. "Jos äitisi antaa luvan."
Poika katsoi Veeraa. "Saako kiltti setä tulla?"
Veeran leuka nytkähti. "Illalliselle. Siihen se sitten jää."
Kone laskeutui Oulun lentoasemalle puoli kahdeksalta. Puhelin heräsi henkiin heti, kun renkaat koskettivat kiitorataa. Minnalta oli tullut kuusi viestiä. Viimeisessä luki: "Sopimus kaatuu, jos et tule. He lähtevät puolen tunnin päästä."
Aapo näppäili yhden vastauksen: "Peru tapaaminen." Sitten hän sammutti puhelimen.
***
Veeran vanhempien talo sijaitsi Haukiputaan omakotialueella. Pihalla seisoi kallelleen kaatunut puhallettava lumiukko, jonka Juhani oli unohtanut irrottaa pistokkeesta, ja kuusen oksilla roikkui jäätyneitä omenia – talitiaisten jouluruokintaa. Oviaukossa leijui joulutorttujen ja kardemumman tuoksu.
Veeran äiti, Tuula, avasi oven, kuivasi kädet essuun ja halasi lapsenlapsiaan. Sitten hän näki Aapon.
"Tämä on Aapo Koskinen", Veera sanoi.
Tuulan ilme jäykistyi. "Se Aapo Koskinen?"
Isä, Juhani, ilmestyi eteiseen yllään essu, jossa luki "Joulupukin apulainen". Hän pysähtyi ja katsoi Aapoa pitkään. "Sinäkö se olet."
Aapo ojensi kätensä. Juhani ei tarttunut siihen, vaan käänsi selkänsä ja meni takaisin keittiöön hämmentämään glögikattilaa.
Illallispöydässä hiljaisuus painoi enemmän kuin mikään sana. Veera kertoi kaiken – yrityksestä tavoittaa Aapo, Minnan soiton. Hän ei selittänyt itseään sen enempää. Aapo kuunteli ja kertoi rakentaneensa yrityksensä tarkoituksella sellaiseksi, ettei kukaan menneisyydestä tavoittanut häntä. Hän oli pyytänyt Minnaa suodattamaan kaiken.
Juhani laski haarukan pöytään kilahtaen. "Sinä siis piilouduit. Ja nyt syytät Veeraa siitä, ettei hän löytänyt sinua."
Aapo katsoi lautastaan, jolla joulukinkku oli jäähtynyt koskemattomana. "Olet oikeassa."
Illallisen jälkeen Aapo avasi puhelimensa uudelleen. Neljäkymmentäyksi vastaamatonta puhelua. Suurin osa Minnalta. Yksi yrityksen lakimieheltä. Yksi mediaviestinnältä.
Aapo soitti Minnalle.
"Missä sinä olet?" Minnan ääni oli kireä.
"Oliko Veera yhteydessä yritykseen kolme vuotta sitten?"
Hiljaisuus. Sitten Minna huokaisi. "Tämä ei ole puhelinkeskustelu."
"Oliko?"
"Hän väitti olevansa raskaana. Kaksosista. Suhde oli jo päättynyt. Ei ollut mitään todisteita. Suojelin sinua."
"Sinä valehtelit ja sanoit, etten halunnut yhteyttä."
"Rakensin yritystäsi."
Aapo katsoi ikkunasta pihalle, missä kaksoset tekivät lumienkeleitä äidin valvovan silmän alla. "Sinä varastit minulta kolme vuotta."
"Auttamalla sinua menestymään."
"Minun lapseni olivat minun tulevaisuuteni. Hyvästele työpaikkasi."
Hän katkaisi puhelun. Samassa Veeran isä toi keittiöön avoimen läppärin, ikkunassa Ilta-Sanomien etusivu: "Miljardööri Aapo Koskisen salaiset kaksoset paljastuivat jouluaattona – ex-vaimo vaatii miljoonia?" Artikkelin liitteenä oli valokuva Oulun kentältä, jossa Aapo käveli Veeran vierellä.
Veera luki tekstin ja käpertyi tuolissaan kasaan. "En ole puhunut kenellekään."
Aapon puhelin soi. Lakimies. "Aapo, älä sano mitään julkisuuteen. Valmistelemme kiireellistä isyyshakemusta, jotta lapset eivät poistu maasta."
Veera kuuli sanat ja nousi seisomaan niin äkkiä, että tuoli kolahti lattiaan. "Mitä?!"
"Aapo, hallituksen mielestä sinun pitäisi vaatia lasten huoltajuusosuutta ja –"
Aapo keskeytti. "Et tee mitään. Et yhtä ainutta paperia ilman Veeran omaa asianajajaa. Ja firma maksaa sen."
Hän lopetti puhelun. Sitten hän katsoi Veeraa. "Minna vuoti kuvan. Käyttääkseen lapsia vipuvartena."
Pieni tyttö, Vilma, ilmestyi keittiön ovelle nalle kainalossaan. "Miksi sä huusit? Lähdetkö pois?"
Aapo kyykistyi. "En lähde. Minun piti korjata yksi asia."
"Isit aina korjaavat asioita. Mutta silti ne joskus lähtevät."
Aapon rintaa puristi. "Minä tulen takaisin."
Poika, Eetu, astui siskonsa viereen. "Mihin aikaan?"
Aapo katsoi Veeraa. Veera ei pelastanut häntä sanallakaan. Lopulta Aapo sanoi: "Ennen kuin heräätte."
Hän ajoi Oulun keskustaan vuokra-autolla, joka haisi märältä villalta ja jonka bensamittari oli tyhjänä hälyttävästi. Toimiston neuvotteluhuoneessa odottivat Minna, kaksi hallituksen jäsentä ja sopimuskumppanin edustajat, kahvi jo kylmänä kannuissa. Pöydällä oli 240 miljoonan euron paperi, kynä sen vieressä täsmälleen suorassa kulmassa.
Minna ojensi kynän. "Allekirjoita ensin. Perheasia hoidetaan huomenna."
Aapo pysyi seisaallaan. "Sinä soitit iltapäivälehdelle."
"Lehdistö olisi saanut tietää muutenkin. Suojelin sopimusta."
Aapo katsoi pöydän ympärillä istuvia. "Suostuuko kukaan teistä työskentelemään ihmisen kanssa, joka piilottaa lapsia isältään ja vuotaa sitten heidän kuvansa kiristääkseen?"
Kukaan ei vastannut. Yksi hallituksen jäsenistä, Rehula, kirjoitti jotain muistilehtiöönsä katsomatta ylös.
Aapo otti paperin, repäisi sen kahtia ja asetti palat pöydälle. "Minä en ole täällä enää toimitusjohtaja."
Minna nousi. "Sinä tuhoat kaiken. Osake romahtaa maanantaina, ja se on sinun nimissäsi, ei minun."
Aapo käveli ovelle. "Sitten katson sitä ensimmäistä kertaa samasta ruudusta kuin muutkin."
***
Osake romahti todella maanantaina, kaksitoista prosenttia ennen puoltapäivää. Sopimuskumppani vaati korvauksia sopimuksen purkamisesta, ja neuvottelut siitä jatkuivat kevääseen asti – Aapo maksoi lopulta 4,2 miljoonan euron sovintokorvauksen omasta taskustaan, ettei yhtiön muu henkilöstö kärsisi. Minna irtisanottiin sisäisen tutkinnan jälkeen, joka paljasti hänen välittäneen kilpailijalle tietoja hankeputkesta jo aiemmin samana vuonna – vuoto ei ollut ensimmäinen laatuaan. Rikosilmoitus jätettiin tammikuussa. Yhtiön maine kolhiintui niin, että kaksi suurta asiakasta vaihtoi toimittajaa, ja hallitus joutui selittämään omistajille puoli vuotta, miksi luvut näyttivät siltä miltä näyttivät.
Aapo palasi Haukiputaalle aamuyöllä, kädet vielä hajuvedeltä haisevat kokoushuoneen ilmastoinnista. Taivaalla väreili laiha revontulikaistale, ei sitä suurta vihreää seinää, josta postikorteissa puhutaan. Talon portailla istui Veera isänsä vanhassa toppatakissa, kädessään kahvimuki, jota hän ei ollut juonut.
"Sinä tulit takaisin", Veera sanoi.
"Sanoin tulevani."
"Sanoit ennenkin 'ikuisesti'."
Aapo istui hänen viereensä, portaan reuna kylmänä farkkujen läpi. "En pyydä sinua luottamaan lupaukseen tänä yönä."
Hiljaisuus. Sitten Veera puhui, sormet kahvimukin ympärillä. "Kun soitin sille naiselle kolme vuotta sitten ja hän sanoi, ettet halua minua, en soittanut enää toiseen kertaan. En kirjoittanut kirjettä. En ajanut Helsinkiin. Olisin voinut. Olisin voinut seistä tuon toimistosi aulassa, kunnes joku olisi päästänyt minut luoksesi. En tehnyt sitä, koska en halunnut kerjätä. Se ei ollut vain pelkoa. Se oli ylpeyttä, ja se maksoi sinulle kolme vuotta lapsistasi. Sitä en voi selittää pois."
Aapo ei sanonut mitään heti. Sitten: "En minäkään etsinyt sinua. Olisin voinut palkata etsivän yhdellä puhelinsoitolla. En tehnyt sitäkään."
"En pyydä anteeksiantoa tänä yönä", Veera sanoi. "En lähde kanssasi mihinkään kartanoon enkä jätä työtäni."
"Tiedän."
"En myöskään halua, että firman ihmiset tarkkailevat lapsia."
"Ei tapahdu. Firmaa tuskin on enää paljon jäljellä sen jälkeen mitä tein tänä iltana."
Veera käänsi katseensa häneen ensi kertaa koko keskustelun aikana. "Mitä sinä teit?"
"Revin sopimuksen. Se maksaa minulle luultavasti enemmän kuin osaan vielä laskea."
Veera oli hetken hiljaa. "Hyvä", hän sanoi lopulta, karusti, ei lämpimästi.
Sisällä lapset nukkuivat. Eetu oli jättänyt keittiön pöydälle yhden rikkinäisen piparkakun ja lapun, jossa luki taaperon käsialalla "Aapolle". Vilma oli laittanut viereen pienen nallen, Eleanooran, "ettei sedällä ole yksinäistä".
Seuraavien kuukausien aikana Aapo vuokrasi kaksion viidentoista minuutin kävelymatkan päästä Veeran kerrostalosta Oulun keskustan tuntumasta, 780 euroa kuussa, huonekaluina IKEA:n Malm-sänky ja kaksi tuolia. Hän oppi, että Eetu inhoaa hernekeittoa mutta suostuu syömään sen, jos se on piilotettu perunamuusiin. Että Vilma pelkää automaattisia vessanpönttöjä niin paljon, että kauppareissut Citymarketiin piti aikatauluttaa sen mukaan. Hän opetteli sitomaan lasten lumppukengät väärinpäin ensin kolme kertaa, ja Eetu nauroi hänelle niin että tukehtui mehuun. Hän istui kolmesti Oulun yliopistollisen päivystyksen odotushuoneessa, kun Vilma sai korvatulehduksen eikä suostunut syömään mitään muuta kuin jäätelöä, ja kerran hän soitti sieltä myös yhtiön uudelle toimitusjohtajalle ja sanoi, ettei tule kokoukseen.
Ensimmäisen kuukauden lopulla Aapo huomasi seisovansa Prisman parkkipaikalla, ostoskassit jalkojensa juuressa lumessa, koska Eetu oli sanonut "isi" vahingossa autossa – ja korjannut sen sitten "setäksi", peloissaan siitä että oli sanonut väärin.
Veera tuli ulos ja koputti ikkunaan. "Tule sisälle. Perunat kylmenee."
Sinä iltana Veera sanoi: "Sinä ansaitset mahdollisuuden kysyä minulta jotain, joskus. Ei nyt."
He tapailivat, vaivalloisesti. Ensimmäiset treffit olivat kiusalliset – Aapo vei Veeran hienoon ravintolaan, jossa tarjoilija järjesteli lautasia jokaisen ruokalajin välissä millintarkasti, ja Veera sanoi puolivälissä pääruokaa haluavansa mieluummin tacot Rotuaarilta. Toiset treffit olivat huonommat: Aapo oli ostanut liput oopperaan, mutta Veera nukahti kesken ensimmäisen näytöksen ja kuorsasi hiljaa, kunnes vieressä istuva pariskunta tuijotti. Kolmannet treffit pidettiin Raahen torilla muurinpohjalettujen äärellä, ja siellä he riitelivät ensi kertaa aikuisina siitä, kenen vuoro oli hakea lapset päiväkodista seuraavana päivänä. Riita ei ratkennut illan aikana. Se ratkesi vasta seuraavana aamuna, kun molemmat ilmestyivät päiväkotiin yhtä aikaa.
Puolitoista vuotta jouluaaton lennon jälkeen, tavallisena kesäkuun tiistaina eikä minään erityisenä pyhänä, Aapo kysyi Veeralta Oulun kauppatorilla, kalatiskin jonossa, haluaisiko tämä naimisiin. Hänellä ei ollut sormusta mukana – se oli unohtunut kotiin pöydälle – joten hän lupasi asian uudelleen samana iltana, kunnolla, sormuksen kanssa. Veera nauroi niin että ohikulkijat kääntyivät katsomaan, ja sanoi kyllä sekä torilla että illalla.
Häät vietettiin seuraavana jouluna Veeran vanhempien pihalla, pakkasen purressa poskia ja lämpömittarin näyttäessä miinus kahdeksaatoista. Ei lehtikuvaajia. Juhani piti puheen, jonka lopussa hän sanoi ääneen, että oli erehtynyt Aapon suhteen kertaalleen ja saattaisi erehtyä uudelleen, mutta antaa nyt tälle mahdollisuuden. Se ei ollut kohteliaisuus, ja kaikki nauroivat sille silti.
***
Neljä vuotta myöhemmin, tavallisena tiistai-iltana marraskuussa, Aapo seisoi Oulun yliopistollisen sairaalan keskoslapsiosaston käytävällä ja odotti, että lääkäri tulisi ulos kertomaan, meneekö uusi keskoskaappi läpi budjettikokouksesta. Veera oli töissä samalla osastolla, ei enää sairaanhoitajana vaan osastonhoitajana, ja hänellä oli tahra univormun hihassa, jota hän ei ollut ehtinyt vaihtaa. Aapo ei ollut enää minkään yhtiön toimitusjohtaja; hän hoiti nykyään kirjanpitoa kahdelle pienelle pohjoissuomalaiselle yritykselle ja istui parin lastensairaalasäätiön hallituksessa, palkka murto-osa entisestä.
Eetu, seitsemän, tuli käytävää pitkin reppu selässään koulusta suoraan, koska oli sovittu hakuaika. "Onks se lupa tullut?"
"Ei vielä", Aapo sanoi.
"Sä sanoit että se tulee tänään."
"Sanoin että toivottavasti."
Eetu tuhahti niin kuin seitsemänvuotias osaa tuhahtaa ja istui käytävän penkille potkien kantapäillään. Vilma, viisi, juoksi perässä nalle kainalossa – ei enää sama nalle, tämä oli uudempi ja vasempi korva oli ommeltu takaisin kahdesti.
Lääkäri tuli lopulta ulos, ilme neutraali eikä paljastanut mitään ennen kuin hän ehti sanoa: "Meni läpi. Kaksi kaappia lisää Kajaaniin ensi keväänä."
Veera puristi Aapon kättä, ei mitään dramaattista, vain lyhyesti, koska hänen piti palata takaisin osastolle viiden minuutin kuluttua. Eetu ei kuunnellut, koska oli jo siirtynyt kysymään, saisiko hän automaatista karkkia. Aapo antoi hänelle kolikon.
Sinä iltana kotona Eetu jätti keittiön pöydälle piparkakun, jonka reuna oli katkennut paistossa, ja lapun: "Aapolle, koska sä oot koto-isi eikä vaan isi." Sanamuoto ei ollut täsmällinen eikä täydellinen. Aapo luki sen kahdesti ja laittoi sen jääkaapin oveen magneetilla kiinni, hieman vinoon, sinne missä siihen mennessä oli jo seitsemän muuta lasten piirtämää lappua.
