Mika painoi puhelimen punaista luuria ja tunsi, kuinka paidan kaulus kiristi. Pankin virkailija oli juuri vahvistanut, että valtakirja oli mitätöity. Se oli tehty kello 8.02. Tasan kolme minuuttia sen jälkeen, kun konttori avasi ovensa.
Hän käveli Tampereen Hämeenkadun märkää jalkakäytävää, väisteli työmatkalaisia ja puristi salkkua rystyset valkoisina. Sisällä oli kopio peruutuksesta. Ja tuloste siitä sähköpostista, jonka Marjatta oli lähettänyt ostajaehdokkaille edellisviikolla: "Poikani on täysin tietoinen kaupasta."
Ei ollut.
Marjatta Virtanen, 67, istui paraikaa Mikan ja Sannan olohuoneessa Teiskontiellä ja joi todennäköisesti kolmatta kuppiaan kahvia. Hän ei tiennyt mitään. Eikä hänen tyttärensä Riikkakaan, joka oli toiminut äidin kuljettajana koko kuukauden.
Kun Mika avasi ulko-oven, Sannan ääni kantautui eteiseen. Matala, tasainen, mutta pinnistynyt. Sellainen ääni, jonka oppii tunnistamaan, kun on elänyt kaksitoista vuotta saman ihmisen kanssa.
Hän riisui kenkänsä hitaammin kuin koskaan.
Olohuoneessa Marjatta kohotti kuppinsa.
— No niin, tulihan se herra taloon. Istu alas, kahvi on vielä kuumaa.
Riikka selasi puhelintaan sohvalla, jalat levällään. Ei katsonut ylös.
Mika ei istuutunut. Hän laski salkun ruokapöydälle, avasi sen ja otti esiin nipun papereita.
— Kauppa peruttu, Marjatta.
Kahvikuppi pysähtyi matkalla huulille.
— Anteeksi?
— Se Ojakadun kiinteistö. Halli. Sinun valtakirjasi ei enää kelpaa mihinkään.
Marjatta laski kupin asetille niin hitaasti, että posliinin kilahdus tuntui viivästyneen. Hänen silmänsä kapenivat. Ei hämmästyksestä. Vaan koska nyt piti keksiä, mitä seuraavaksi.
— Sinä et tiedä mistä puhut, Mika. Se kauppa on sovittu. Minulla on ostajat valmiina.
— Olivat valmiina. Soitin Harri Mäkelälle tänä aamuna. Kerroin, että valtakirjasi on väärennetyillä tiedoilla hankittu. Hän vetäytyi saman tien.
Riikka nosti katseensa puhelimesta.
— Mitä helvettiä, Mika? Mäkeläinen? Ne maksoivat jo käsirahan.
— Kaksikymmentäviisi tuhatta euroa. Tiedän.
Hän käänsi yhden papereista esiin. Siinä oli kopio Marjatan kuitista, allekirjoitettu violetilla musteella, päiväys. Rahat oli vastaanotettu kaksi viikkoa sitten. Samana päivänä, kun Mika oli allekirjoittanut uuden sopimuksen korjaamon laajennuksesta ja kysynyt anopilta neuvoa vakuutusasioissa. Marjatta oli hymyillyt, taputtanut häntä olkapäälle ja sanonut: "Sinusta on tullut hyvä yrittäjä, vävy." Sitten mennyt kotiin ja allekirjoittanut paperin, jolla olisi myynyt Mikan ainoan tulonlähteen.
— Palautat käsirahan, Mika sanoi. — Tänään.
Marjatta nousi seisomaan. Hitaasti, juhlallisesti, kuin teatterin ensi-illassa.
— Kuulehan nyt, poika. Ne rahat eivät ole enää minulla.
— Vaan?
Hiljaisuus. Seitsemän sekuntia, Mikan rannekellon mukaan. Sitten Riikka naurahti hermostuneesti.
— Äiti auttoi minua. Minun piti maksaa vuokrarästit liikkeestä. Ne olisivat irtisanoneet sopimuksen. Olisimme menettäneet koko kampaamon.
Mika katsoi vaimonsa sisarta. He olivat tunteneet viisitoista vuotta. Riikka oli ollut heidän häissään kaasona. Oli pitänyt puheen, jossa toivoi, että Mika suojelee Sannaa aina.
— Paljonko?
— Mitä väliä?
— Paljonko.
Riikka mulkaisi äitiään.
— Kahdeksan tonnia.
Mika nyökkäsi. Hän otti puhelimensa ja avasi laskimen.
— Kaksikymmentäviisi miinus kahdeksan on seitsemäntoista. Missä ne ovat, Marjatta?
Marjatta risti käsivartensa. Ryhti oli virheetön, kuten aina. Viisikymmentä vuotta työelämää kirjanpitäjänä oli jättänyt jälkensä tapaan seistä.
— Sijoitin ne.
— Mihin?
— Se ei kuulu sinulle.
Sanna tuli keittiön ovelta. Mika ei ollut kuullut hänen askeliaan. Hän nojasi ovenkarmiin, kädet puuskassa, huulet valkoisina. Vasen käsi puristi pöytäliinan kulmaa. Mika tunnisti eleen — Sanna oli tehnyt samaa silloinkin, kun esikoisen synnytys kesti 22 tuntia ja lääkäri sanoi, ettei vielä.
— Äiti. Ne olivat Mikan rahoja. Ne hallin paperit olivat Mikan.
Marjatta katsoi tytärtään kuin olisi nähnyt vasta nyt, että tämä oli paikalla.
— Sinä et ymmärrä näitä asioita, kultaseni. Mika on perhettä. Perhe auttaa perhettä. Minä autoin Riikkaa. Se on sama asia.
— Ei, Sanna sanoi hiljaa. — Se ei ole sama asia.
Hän ei korottanut ääntään. Mutta jokin hänen äänensävyssään sai Mikan katsomaan tarkemmin. Sannan silmäluomella oli vielä ripsivärin jämä. Eilisestä.
Eilisestä illasta.
Siitä, kun Marjatta oli Sannan 40-vuotissyntymäpäivillä napannut mikrofoniin, keskeyttänyt Mikan maljapuheen ja ilmoittanut juhlaväelle, että "Sanna on tietysti ollut aina vähän sellainen kotihiiri, mutta onneksi löysi Mikan, jolla on oikeasti saavutuksia."
Ja sitten hän oli nauranut. Ja nostanut maljan.
Ja kun Sanna oli puoli tuntia myöhemmin tarjonnut äidilleen palaa täytekakusta, Marjatta oli ottanut sen lautaselta, katsonut tytärtään suoraan silmiin ja painanut sen Sannan kasvoille. Hitaasti, kuin sinetin asiakirjaan. Sitten laskenut lautasen takaisin pöytään ja sanonut: "Opettelepa vähän kiitollisuutta."
Vieraita oli ollut 34. Ravintola Tiiliholvi oli hiljentynyt täysin. Mika oli jähmettynyt puoliksi nousemaan tuolistaan, kädessä yhä servetti, jonka oli aikonut ojentaa vaimolleen. Sanna oli pyyhkinyt kerman poskiltaan talouspaperiin, hymyillyt vieraille ja sanonut: "Anteeksi, pieni perhevitsi." Sitten mennyt naistenhuoneeseen ja oksentanut. Mikan sisko oli kertonut sen myöhemmin.
Nyt, seuraavana aamuna, Sanna seisoi keittiön ovella eikä itkenyt.
— Sinä palautat ne rahat, Sanna sanoi. — Tänään.
Marjatta huokaisi syvään.
— Lapset, lapset. Te teette tästä nyt aivan liian suuren numeron. Eihän siinä kakussa ollut mitään pahaa. Leikillähän minä. Kaikki nauroivat.
Kukaan ei ollut nauranut.
— Ei, Mika sanoi. Hän sulki salkkunsa ja otti avaimet taskustaan. — Ei ollut leikki. Eikä se ollut vitsi. Se oli viimeinen kerta, kun sinä nöyryytät minun vaimoani.
Hän ojensi Marjatalle toisen paperin. Siinä luki maksusuunnitelma. Eräpäivät. Viitekoodit.
— Tässä on tilitiedot. Käsiraha palautetaan tänään Mäkeläisille. Riikan osuus maksetaan minulle kuukauden kuluessa. Loput — ne "sijoitetut" — selvität itse. Jos rahoja ei näy viikon sisällä, teen rikosilmoituksen kavalluksesta.
Riikka nousi sohvalta.
— Et sinä perhettä ilmianna!
— Perhe ei myy minun omaisuuttani selkäni takana, Mika vastasi. — Perhe ei nöyryytä minun vaimoani kolmenkymmenenneljän vieraan edessä. Perhe ei ota salaa käsirahaa kaupasta, josta minä en tiedä mitään. Te ette ole toimineet kuin perhe. Te olette toimineet kuin huijarit. Ja huijareille minulla on vain yksi vastaus.
Hän astui eteiseen ja avasi ulko-oven.
— Menkää nyt.
Marjatta ei liikahtanut.
— Tämäkö on se kiitos? Sen jälkeen, mitä minä olen teille antanut?
— Sinä et ole antanut meille mitään, Mika sanoi hiljaa. — Sinä olet aina halunnut hallita. Jokaista päätöstä. Jokaista juhlaa. Jokaista penniä. Mutta tämä oli viimeinen.
Hän katsoi Riikkaa.
— Auto odottaa.
Riikka tarttui äitinsä käsilaukkuun ja takkiin.
— Mennään, äiti. Tämä ei johda mihinkään.
Marjatta astui kynnyksen yli hitaasti, selkä suorana.
— Sanna. Ajattele mitä teet. Mies lähtee, mutta äiti on ikuinen.
Sanna ei sanonut mitään. Hän katsoi äitiään ja näki — ehkä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen — pelkän vanhan naisen, jolla ei ollut enää valtaa hänestä.
Kun ovi sulkeutui, Mika painoi otsansa seinään ja hengitti. Sanna seisoi yhä keittiön ovella.
— Teit sen, hän sanoi.
— Tein. Liian myöhään.
— Kyllä.
He olivat hiljaa. Keittiön ikkunan takana satoi. Jostain yläkerrasta kuului naapurin koiran haukahdus.
— Ne mustikkakakut jäivät jääkaappiin, Mika sanoi lopulta. — Ne eiliset. En kerenyt tarjota.
Sannaa alkoi hymyilyttää. Hymy oli pieni ja arpinen, mutta se oli hymy.
— Ne sulavat. Täytekakku, tuorejuusto, kaksi päivää jääkaapissa.
— Syödään ne aamupalaksi?
— Syödään.
He istuivat keittiön pöytään. Mika otti jääkaapista kaksi pientä kakkua, paperivuoissa, vähän kallellaan. Sanna toi kaksi lusikkaa. He söivät hiljaisuudessa, kahvin kanssa. Kerma oli jo imeytynyt pohjaan, mustikat maistuivat makeilta ja vähän kirpeiltä.
Kahden päivän päästä Mikan puhelin kilahti. Viesti tuli Marjatalta.
"Olen maksanut. Rahat lähtevät huomenna."
Allekirjoitus: Äiti.
Ei M. Ei Marjatta. Äiti.
Mika vastasi: "Kuittaan kun näkyy tilillä."
Hän tuijotti ruutua ja odotti sitä tunnetta, jota oli aina kuvitellut tulevan, kun asetti rajat. Helpotusta. Vapautta. Jotain. Mutta mitään sellaista ei tullut. Oli vain puhdas, terävä pinta. Kuin vasta pesty ikkunalasi. Likainen, mutta nyt sen läpi näki jonnekin.
Sannan äiti oli heittänyt täytekakun miniänsä kasvoille ravintola Tiiliholvissa 34 vieraan edessä. Seuraavana aamuna vävy mitätöi valtakirjan, palautti 25 000 euron käsirahan ja sanoi: "Huijareille minulla on yksi vastaus." Marjatta Virtanen ei tullut enää koskaan kutsumatta. Ja kun esikoinen täytti 11 vuotta, hän sanoi mummilleen: "Muistatko, kun heitit äitiä kakulla?" ja nauroi. Marjatta ei nauranut. Mutta hänkään ei heittänyt enää mitään.
Kun talvi tuli, Mika osti Sannalle uuden takin. Punaisen. Sellaisen, jonka tämä näki Stockmannin ikkunassa ja sanoi että liian kallis. Mika sanoi: "Ei se mitään. Rahat riittävät. Halli tuottaa." Sanna puki sen päälleen seuraavana aamuna ja käveli töihin Hämeenkatua pitkin. Punainen takki loisti harmaassa aamussa kuin liikennevalo, joka oli juuri vaihtunut.
