Joonas seisoi olohuoneen ovella matkalaukku kädessään. Ulkona satoi räntää. Sisällä oli hiljaista, kuului vain tippatelineen tasainen naksahdus.
Makasin sohvalla kääriytyneenä äidin vanhaan villapeittoon. Pää oli paljas, iho aavemaisen kalpea. Kolmas sytostaattihoito oli takana, ja oksensin vieläkin pelkästä veden ajattelemisesta.
— Et kai sinä oikeasti lähde, sanoin. Ääni oli käheä, kuin vieras.
Hän ei katsonut minuun. Korjasi takkinsa hihaa.
— Äiti on maksanut koko matkan jo syyskuussa. Levi, kolme yötä. Lasikattoinen iglu. Tiedät kyllä, se on hänen kuusikymppislahjansa itselleen.
Joonaksen äiti, Seija. Kuusikymmentä vuotta täynnä yhtä hymyä ja puristettua mehua. Minulle hymy loppui, kun diagnoosi tuli. Olin muuttunut kiusalliseksi yksityiskohdaksi, josta valokuvissa oleva perhe ei halunnut muistutusta.
— Minulla on sytostaatti numero neljä jouluaatonaattona, sanoin. — Sitten verikoe. Sitten vielä yksi tiputus. Olen täällä yksin. Kerroit, ettet jätä.
Joonas pysähtyi. Katsoi ikkunasta pihalle, missä taksin keltaiset valot jo vilkkuivat.
— Se on vain kolme päivää. Soitan illalla.
Hän suuteli ohimoani. Huulet olivat kuivat. Hajuvedessä oli sama tuoksu kuin silloin, kun tapasimme viisi vuotta sitten Mustanlahden satamassa. Sitten ovi kävi, eteisen matto rasahti, ja hän oli poissa.
Katsoin kattoa. Siihen oli ilmestynyt halkeama, jota en ollut aiemmin huomannut. Tiputin puhelimen kädestäni lattialle.
***
Aatto tuli. Istuin yksin keittiössä ja yritin syödä puuroa. Jokainen lusikallinen maistui pahvilta. Ulkona naapurit kantoivat kuusia sisään, joku huusi postilaatikolle hyvää joulua. Kuvittelin Levin iglun ikkunasta avautuvaa tunturimaisemaa. Seijan naurua, kun Joonas kaatoi hänelle samppanjaa. Heidän yhteisiä selfieitään revontulten alla.
Illalla puhelin alkoi soida, mutta en ollut jaksanut nostaa sitä lattialta. Vasta kahdeksalta keräsin voimat. Viisi vastaamatonta puhelua. Kolme viestiä tuntemattomista numeroista. Yksi sähköposti iltapäivälehdeltä.
Avasin television.
Uutisankkuri puhui rauhallisella äänellä: Pohjois-Lapissa oli riehunut poikkeuksellinen myräkkä. Levin kylä oli eristetty. Sähköt poikki laajalta alueelta. Useita majoitusliikkeitä evakuoitu lumivyöryvaaran vuoksi. Kuvissa näkyi romahtaneita kattoja ja lumen alle hautautuneita autoja. Yhdessä otoksessa vilahti tuttu lasi-iglujen rivi. Ne olivat lumen peitossa, yhden katto oli painunut sisään.
Tuijotin ruutua. Hengitys höyrysi, vaikka sisällä oli lämmin.
Puhelin värisi. Joonas.
— Aino? Kuuluuko?
Hänen äänensä oli säröinen, taustalta kuului tuulen ulvontaa ja jonkun itkua. Ehkä Seijan.
— Sähköt menivät eilen illalla, hän sanoi nopeasti. — Aamulla tuli lumivyöry. Meidät evakuoitiin, mutta kaikki jäi sinne. Lompakot, pankkikortit, puhelimen laturit. Taksi ei pääse tänne, tiet on suljettu. Vakuutus ei korvaa mitään, koska myrsky luokiteltiin force majeureksi. Meillä ei ole rahaa edes bussiin.
Hiljaisuus.
— Tarvitsen… voitko lainata? Ihan mitä tahansa. Tuhat euroa, niin päästään edes Rovaniemelle. Maksan takaisin, lupaan.
Katsoin tippatelinettä. Ikkunan takana räntä oli vaihtunut lumeksi. Ensimmäinen joulu, jolloin en jaksanut edes koristella kuusta.
— Aino? Oletko siellä?
— Olen, sanoin. — Kuuntelen.
— Tiedän, että tämä on… väärin. Mutta äidillä on diabetes, hänen lääkkeensä jäivät sinne. Tarvitsemme apua. Nyt. Ethän sinä voi jättää meitä tänne.
Hengitin syvään. Kipu rinnassa ei ollut sytostaateista. Se oli vanhempaa, hitaampaa.
— Sinä lähdit jouluksi Lappiin, sanoin hiljaa. — Minä olen täällä, yksin, kemoterapiassa. Kysyitkö yhtään kertaa, miten minä pääsen sairaalaan aatonaattona, kun ei ole taksia? Kysyitkö, kuka hakee minulle kaupasta jugurttia, kun en pysty nielemään muuta?
Oli taas hiljaista. Sitten kuului tömähdys — ehkä hän potkaisi lunta.
— Se oli äidin idea…
— Niin, sanoin. — Aina äidin.
Suljin puhelimen. Laitoin sen äänettömälle ja työnsin sohvatyynyn alle.
***
Tammikuussa sain tietää yhteiseltä tutulta, mitä oli tapahtunut. Seija ja Joonas olivat joutuneet lainaamaan rahaa tuntemattomilta. He olivat istuneet kaksi päivää Rovaniemen asemalla odottamassa, että joku siirtäisi rahaa heidän tililleen. Matkan aikana Seijan verensokeri oli romahtanut, ja hänet oli viety ambulanssilla Ouluun. Joonas palasi Tampereelle vasta loppiaisena, hiljaisena ja velkaisena. Seija lopetti soittelun.
Minä sain viimeisen sytostaatin helmikuun alussa. Kontrollikäynti oli maaliskuun viidestoista. Istuin samalla muovisella tuolilla kuin edelliselläkin kerralla. Lääkäri selasi papereita, katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi:
— Remissio. Kaikki näyttää puhtaalta.
Kävelin ulos sairaalasta. Pysähdyin parkkipaikalle. Ilma oli kosteaa, melkein keväistä. Nokkospuska työntyi esiin betoniseinän vierestä. Nostin käden ohimolle. Hiukset olivat alkaneet kasvaa takaisin — pehmeää untuvaa, kuin vastasyntyneellä.
Puhelin tärisi laukussa, mutta en katsonut kuka soitti. Kävelin Ratinaan, ostin kupin mustaa teetä ja istuin kosken rantaan. Laitoin kuvaviestin ystävälle: kalju pää, virnistys ja peukalo pystyssä.
Joonas soitti vielä kerran maaliskuun lopussa. Kertoi, että oli muuttanut takaisin äitinsä luo. Kysyi, voisimmeko yrittää uudelleen.
Katsoin uutta vuokrasopimusta pöydällä. Yksiö Pyynikillä, ikkunasta näkyi järvelle. Valtava taivas. Ei halkeamia katossa.
— En usko, sanoin. — Mutta kiitos soitosta.
Painoin punaista luuria. Join teetä. Lumi suli räystäistä, vesi tippui peltisille ikkunalaudoille. Tip, tip, tip. Ihan tavallinen lopputalven ääni.
