Sillä hetkellä, kun morsian lähestyi alttaria, hänen koiransa sekosi täysin. Se tarvitsi kiinni mekosta ja haukkui niin raivokkaasti, ikään kuin se olisi nähnyt jotain, mitä kukaan muu ei voinut havaita. Kirkko näytti sinä päivänä satumaiselta: korkeat ikkunat, pehmeä kultainen valo ja hiljainen musiikki loivat hartaan tunnelman. Vieraat odottivat henkeään pidätellen toimituksen alkua.
Anna puristi kukkiaan tiukasti, yrittäen hallita täriseviä käsiään. Sulhanen, Mikael, seisoi hänen vierellään ja hymyili jäykästi. Hänen jännityksensä oli käsin kosketeltavaa. Annan uskollinen ruskea kumppani, koira, joka oli ollut hänen vierellään teini-iästä asti, istui heidän vieressään. Anna ei voinut kuvitellakaan tätä päivää ilman parasta ystäväänsä.
Aluksi kaikki oli täydellistä. Koira pysyi rauhallisena ja hiljaisena, kunnioittaen hetken pyhyyttä. Mutta kun pari otti askeleen kohti alttaria, tilanne muuttui silmänräpäyksessä. Koira jäykistyi, loikkasi eteenpäin ja alkoi haukkua korviavihlovasti. Ihmiset luulivat sitä aluksi vain peloksi, ja Anna yritti tyynnyttää koiraa kuiskaten sen nimeä.
Mutta koira ei rauhoittunut. Se iski hampaansa mekon helmaan ja alkoi vetää Annaa takaisinpäin kaikilla voimillaan. Haukkuminen muuttui melkein huudoksi. Vieraat vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Mikael yritti hätistää koiraa pois, mutta eläin ei päästänyt irti. Anna oli kaatua, kun koira kiskoi häntä… ja sitten koko sali jähmettyi kauhusta.
Kirkon ovet pamahtivat auki niin kovaa, että ne kolisivat seiniä vasten. Jokainen pää kääntyi katsomaan ovelle. Siellä seisoi nainen — ei se morsian, joka oli alttarilla, vaan toinen nainen. Hänen mekkonsa oli likainen ja hänen silmissään paloi epätoivo. Mikael kivettyi paikoilleen.
— Lopettakaa nämä häät! nainen huusi ja osoitti Mikaelia sormellaan. — Sinä valehtelit minulle! Mikael yritti pakottaa hymyn kasvoilleen, mutta hänen kätensä tärisivät hallitsemattomasti. — Olet erehtynyt… sinun ei pitäisi olla täällä, mene pois! Nainen astui eteenpäin ja heitti pienen rasian häntä kohti. Se osui lattiaan ja aukesi. Sisällä oli pienen pieni vauvan rannekoru.
Huone laskeutui syvään hiljaisuuteen. — Sanoit minulle, että lapsemme kuoli… nainen sanoi ääni murtuen. Mikaelin kasvot muuttuivat välittömästi. Kaikki väri katosi hänen iholtaan. Ihmiset alkoivat kuiskia kovaan ääneen. Sitten takaosasta kuului ääni: — Koska hän antoi lapsen pois.
Vanhahko nainen astui esiin pitäen pientä tyttöä kädestä. Lapsi katseli ympärilleen, kunnes hänen silmänsä kohtasivat itkevän naisen ovella. Lapsi hymyili leveästi. — Äiti? Anna lakkasi hengittämästä. Hänen koiransa päästi irti mekosta ja istui rauhallisesti alas. Se oli tehnyt tehtävänsä — se oli suojellut Annaa mieheltä, jonka salaisuudet olivat hirvittävämpiä kuin kukaan osasi odottaa.
Mitä sinä tekisit tässä tilanteessa? Voiko tällaista petosta koskaan antaa anteeksi, vai onko pako ainoa vaihtoehto?