Se alkoi jonakin tiistaina tammikuun puolivälissä. Tai siltä se ainakin tuntui jälkeenpäin, kun Mirjam yritti hahmottaa, milloin unesta oli tullut tällaista taistelua.
Hän heräsi kello 3.17. Tassu poskella. Pehmeä, mutta vaativa. Mirjam mutisi jotain ja käänsi kylkeä. Sitten tuli toinen tassu, nyt jo hieman kovempi, suoraan ohimolle. Ja sitten peitto katosi.
Mirjam avasi silmänsä. Harmaa karvakasa istui hänen tyynynsä reunalla ja tuijotti häntä keltaisilla silmillään yhtä vaativasti kuin verottaja.
– Nelli, mä pyydän, kello on…
Nelli painoi tassunsa Mirjamin huulille. Ei raapien, vaan määrätietoisesti. *Lopeta. Nouse. Mene pois.*
Tuttu rituaali oli alkanut. Mirjamin sydän hakkasi — aina sama juttu, aina tämä kummallinen syke ja suun kuivuminen. Hän istui sängyn reunalla, hengitti raskaasti ja yritti saada pulssinsa tasaantumaan. Nelli tuijotti häntä liikkumatta. Odotti.
Mirjam nousi, otti tyynynsä ja meni olohuoneen sohvalle. Heti kun hänen päänsä kosketti sohvan käsinojaa, Nelli lakkasi olemasta yövartija, käveli rauhallisesti makuuhuoneeseen ja asettui kerälle juuri siihen kohtaan sänkyä, jonka Mirjam oli lämmittänyt.
Aamulla Mirjam istui keittiössä kädessään kolmas kuppi kahvia, jolla ei ollut enää mitään vaikutusta. Takana oli kahdeksas viikko tätä samaa. Kahdeksan viikkoa herätyksiä, sydämentykytyksiä ja yhä ohuemmaksi käyvää uskoa siihen, että kyse oli vain kissan oikuista.
Hän oli kokeillut kaikkea. Ovea kiinni. Nelli raapi ovipielen riekaleiksi. Rapsutuspuuta makkariin. Nelli pissasi sen juurelle protestiksi. Rauhoittavia herkkuja. Nelli söi ne ja jatkoi yövuoroaan.
Mirjam oli viisikymmentäkahdeksan. Eläkkeellä oleva peruskoulun opettaja. Leski. Aikuiset lapset asuivat Oulussa ja Tampereella, kävivät jouluna, soittivat sunnuntaisin. Nelli oli tullut taloon kuusi vuotta sitten, kun mies vielä eli. Sen jälkeen se oli ollut Mirjamin ainoa päivittäinen kosketus elävään olentoon.
– Siitä on tullut sekopää, Mirjam sanoi ääneen tyhjälle keittiölle. – Tai sitten minusta.
Hän varasi ajan eläinlääkäriasemalle Kallioon. Ajatteli, että sieltä sanottaisiin: *kissa on stressaantunut, tässä teille lääkettä, voimme myös suositella käytösterapeuttia.*
Sen sijaan eläinlääkäri Lars, viisikymppinen rauhallinen mies, jonka kasvoilta ei paistanut turhaa kiirettä, teki jotain mitä Mirjam ei odottanut. Hän tutki Nellin perusteellisesti, kuunteli Mirjamin selostuksen yöllisistä herätyksistä, ja sitten hän keskeytti.
– Mirjam, mitä sinä tunnet juuri ennen kuin Nelli herättää sinut? Siinä hetkessä, kun avaat silmät?
Mirjam rypisti otsaansa. – Sydän hakkaa. Henkeä ahdistaa. Suu on ihan kuiva. Ajattelin aina, että se on se säikähdys, kun kissa hyökkää naamalle.
– Onko kukaan koskaan sanonut, että pidät unissasi hengityskatkoksia?
Mirjam vaikeni. Viime kesänä mökillä hänen siskonsa oli kerran aamiaisella maininnut jotain. *Sä lopetat hengittämisen yöllä, ja sitten haukot ilmaa kuin olisit ollut veden alla.* He olivat nauraneet sille. Vaihdevuosien vaivoja.
Lars otti Nellin syliinsä. Kissa työnsi päänsä hänen kainaloonsa ja alkoi kehrätä. – Nelli on täysin terve kissa, hän sanoi. – Sydän kunnossa, veriarvot priimaa, keuhkot puhtaat. Tämä ei johdu kissasta. Tämä johtuu sinusta.
– Minusta?
– Katso sitä. Nelli ei ole vihainen eikä hermostunut. Se on huolestunut. Se vaistoaa jonkin muutoksen sinun hengityksessäsi tai sydämessäsi juuri ennen kuin heräät. Kissat ovat älykkäitä. Jotkut niistä oppivat tunnistamaan omistajansa kehon hälytysmerkit. Se ei aja sinua pois sängystä kiusallaan. Se ajaa sinut paikkaan, jossa olet sille hereillä ja turvassa.
Vastaanottohuone oli hiljainen. Mirjam tuijotti harmaata kissaansa, joka kyhjötti nyt eläinlääkärin sylissä puoliksi unessa, täysin rauhallisena.
– Sinun pitää mennä lääkäriin, Lars sanoi. – Verikokeet, sydänfilmi, ehkä unitutkimus. En ole ihmisten lääkäri, mutta olen nähnyt tätä ennenkin. Älä jätä tätä tähän.
Sinä iltana Mirjam istui sohvalla puhelin kädessään pitkään ennen kuin varasi ajan terveyskeskukseen. Nelli makasi hänen vieressään, häntä raskaasti hänen reitensä yli vedettynä. Vartiossa nytkin.
Diagnoosi tuli kolmen viikon sisällä. Tyypin 2 diabetes, jota Mirjam ei ollut edes aavistanut. Pitkälle edennyt. Ja mikä pahempaa — uniapnea, vakava. Yölliset happisaturaation romahdukset olivat pysäyttäneet hänen hengityksensä toistuvasti, joskus yli kymmeneksi sekunniksi kerrallaan. Joka yö. Viikkokausia. Kuukausia.
Sisätautilääkäri Hakala soitti itse. – Arvot olivat hälyttävät. Sinulla oli öisin rytmihäiriöitä, jotka liittyivät suoraan hapenpuutteeseen. Hoitamattomana tämä olisi voinut aiheuttaa sydänkohtauksen tai aivoinfarktin. Koska hakeuduit tutkimuksiin?
Mirjam katsoi ikkunasta pihalle, missä tammikuun valo oli jo kääntymässä kohti kevättä. – Kissani pakotti, hän sanoi.
Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. Sitten Hakala sanoi: – Hyvä kissa.
Hoito aloitettiin. CPAP-laite, lääkitys, ruokavalio. Ensimmäinen yö maskin kanssa oli painajaismainen — Mirjam repi sen kasvoiltaan kolmesti, vakuuttunut siitä, että tukehtuisi. Nelli istui koko yön jalkopäässä ja katsoi.
Mutta toisena yönä maski pysyi. Ja Nelli nukkui.
Se nukkui koko yön, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Aamulla Mirjam heräsi kello 7.34 omaan herätyskelloonsa, ja kissa oli edelleen kerällä hänen vieressään, korvat rennosti sivuilla, kuorsaten kevyesti.
Kului viikko, sitten toinen. Nellin yölliset herätykset vähenivät kerrasta nollaan. Se ei enää jahtanut Mirjamia pois makuuhuoneesta, ei tassutellut poskella, ei vetänyt peittoa lattialle. Se yksinkertaisesti tiesi, ettei hälytystä enää tarvittu.
Eräänä helmikuun iltana Mirjam istui keittiön pöydän ääressä, CPAP-laite valmiina yöpöydällä, glukoosimittari pöydällä. Hän otti puhelimen ja selasi kuukausien takaiset puhelut. Löysi numeron. Eläinlääkäriasema Kalliossa.
Lars vastasi itse. – Täällä on Mirjam Virtanen, hän sanoi. – En tiedä, muistatko minua. Minulla on se harmaa kissa.
– Totta kai muistan. Miten Nelli voi?
– Nelli on erinomainen. Nelli pelasti henkeni.
Mirjam kertoi kaiken. Diagnoosit, laitteet, lääkkeet. Sen, kuinka monta kertaa yössä hänen hengityksensä oli pysähtynyt ennen hoitoa. Jokainen niistä kerroista oli ollut mahdollisuus siihen, ettei hän enää koskaan heräisi.
Lars kuunteli hiljaa loppuun asti. Sitten hän sanoi: – Tiedätkö, yleensä ihmiset soittavat tänne silloin, kun heidän kissansa on tuhonnut sohvan tai oksentanut matolle. Tämä on paras puhelu pitkään aikaan.
Sinä yönä Mirjam asettui sänkyyn, kiinnitti maskin ja kuunteli laitteen tasaista huminaa. Nelli hyppäsi sänkyyn, kiersi kolme kertaa ympäri ja asettui hänen kylkensä viereen, lämpimäksi painoksi.
Mirjam työnsi käden peiton alta ja raapi kissaa korvan takaa. Nelli sulki silmänsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten, ja sen kehräys täytti huoneen matalalla, rauhoittavalla värinällä.
Ulkona satoi lunta. Huoneessa oli lämmin. Nelli piti vahtivuoroaan nytkin, mutta toisella tavalla — ei herättääkseen, vaan ollakseen läsnä, todistamassa, että kaikki oli hyvin.
Ja se oli. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kaikki oli hyvin.
