Yö musteni entisestään, kun katuvalojen kylmä loiste vilisi ohi kuin katkonainen muisto. Sofia puristi ratti rystyset valkoisina, vaikka hänen toinen kätensä tärisi hallitsemattomasti puhelinta pidellessään. Hän kuvasi itseään — videota, joka saattaisi jäädä hänen viimeisekseen. Kyyneleet huuhtoivat pois huolellisesti levitetyn meikin, jättäen mustat vanat hänen kalpeille kasvoilleen.
— Hän jahtaa minua… hän ei aio lopettaa! — hän huusi ääni murtuen, ja moottorin epätoivoinen karjunta täytti ohjaamon.
Auto kiisi halki pimeän metsätien, ja jokainen puunvarjo tuntui kurottavan häntä kohti. Sofia vilkaisi taustapeiliin, ja hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Kirkkaat halogeenivalot olivat aivan hänen takanaan, sokeuttaen hänet täysin. Tuo tuntematon peto rautaisessa kuoressa ei jättänyt hänelle tilaa hengittää. Valo tulvi sisään, paljastaen Sofian pelon ja saaden hänet tuntemaan itsensä loukkuun jääneeksi eläimeksi.
— Olkaa kilttejä… kuka tahansa, auttakaa minua… — hän kuiskasi, kunnes takaa kuului metallinen, luita särkevä jysähdys.
Auto heilahti rajusti eteenpäin, ja Sofian henki salpaantui iskun voimasta. Se ei ollut varoitus, se oli hyökkäys. Takavalojen loiste täytti nyt jokaisen peilin, ja moottorin ääni hänen takanaan kasvoi korviahuumaavaksi jyrinäksi. Sitten, täysin yllättäen, sivukadulta syöksyi toinen auto. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Sofia tempaisi rattia, kamera pyöri ilmassa, ja kirkkaat valot välähtivät viimeisen kerran.
— Hän löysi minut… — Sofia ehti kuiskaamaan ennen kuin maailma muuttui mustaksi ja metallin kirskunta vaimensi kaiken muun.
Hiljaisuus laskeutui onnettomuuspaikalle, vain särkyneen lasin kilinä ja jäähtyvän moottorin napsahdukset rikkoivat yön rauhan. Elias, nuori lääketieteen opiskelija, oli ajamassa kotiin viikonloppuvierailulta, kun hän huomasi ojassa savuavan romukasan. Hän hyppäsi autostaan juosten, pelko ja adrenaliini taistellen hänen suonissaan.
— Kuuleeko kukaan? Oletteko kunnossa? — hän huusi ja yritti nähdä sisään vääntyneistä ovista.
Sofia makasi tajuttomuuden rajamailla, tunteiden ja fyysisen kivun sekasorrossa. Kun hän näki Eliaksen kasvot, hän yritti ensin suojautua, luullen vainoajansa palanneen viimeistelemään työnsä. Mutta pojan silmissä oli vain myötätuntoa ja hätää, mikä sai Sofian kyyneleet virtaamaan uudelleen.
— Rauhoitu, minä olen tässä. Olen Elias. Autan sinut pois täältä, — nuori mies sanoi rauhallisesti, vaikka hänen omat kätensä tärisivät jännityksestä.
Hän tuki Sofian päätä ja auttoi tämän hitaasti ulos autosta juuri ennen kuin ensivasteyksiköt saapuivat paikalle. Sairaalassa, kun shokki alkoi hälvetä, Sofia kertoi poliisille mustasta autosta, joka oli yrittänyt tappaa hänet. Tutkijat kuitenkin katsoivat häntä epäröiden. Heidän mukaansa tieosuudella ei ollut muita jarrutusjälkiä tai vieraan auton maalia.
Myöhemmin Elias palasi onnettomuuspaikalle hakemaan Sofian pudonnutta puhelinta, jonka hän oli unohtanut noutaa kiireessä. Puhelin makasi ruohikossa, yhä ehjänä. Kun Elias avasi viimeisimmän tallenteen, hänen verensä hyytyi. Videolla näkyi Sofian pelko, mutta kun kamera kääntyi kohti taustapeiliä, siellä ei näkynyt autoa. Peilistä heijastui vain kaksi leijuvia, epäluonnollisen kirkasta valopalloa, jotka näyttivät seuraavan tyttöä kuin varjo.
Mitä mieltä olette, voiko menneisyyden trauma ottaa fyysisen muodon ja vainota meitä, vai oliko kyseessä jokin selittämätön ilmiö, jota poliisi ei halunnut kohdata? Oletteko koskaan kokeneet jotain, mitä tiede ei pysty selittämään? Kertokaa ajatuksenne kommenteissa!