Sirkka ei ollut koskaan pitänyt itseään ihmisenä, jota kuunnellaan. Hän oli viettänyt viisikymmentäkolme vuotta Turun Halisissa, järjestänyt kirjaston aikakauslehtiä vuodesta 1995 ja tottunut siihen, että perhejuhlissa hänen puheensa peittyivät muiden äänten alle. Niinpä kun hänen tyttärensä Ainon hääpäivä lähestyi, Sirkka valmistautui pahimpaan: hänen pitäisi nousta pystyyn ja sanoa jotain. Muiden edessä. Mikan edessä.
Mika oli Sirkkan entinen mies. He olivat eronneet kolmetoista vuotta aiemmin, kun Aino oli vasta kymmenen, ja Mika oli jo tuolloin oppinut täydentämään joka lauseen Sirkkan puolesta, koska Sirkka *ei osannut*. Niin Mika sanoi. Mika tuli aina sanoneeksi. Nyt Mika istuisi kirkon penkissä uuden vaimonsa, hoikan Kristan kanssa, ja Sirkka tiesi, miltä Mikan suupielistä tuntui silloin, kun tämä katsoi häneen — kuin odottaisi, milloin Sirkka taas epäonnistuu.
Viikko ennen häitä Sirkka seisoi Kauppatorin laidalla odottamassa bussia numero 18. Hän piteli ruskeaa kirjekuorta, jonka sisällä oli huolella kirjoitettu, neljästi uudelleen taiteltu puheluonnos. Tuulenpuuska toi mukanaan Aurajoen mädän levän hajua, ja taivaalla juuri ennen puolta päivää roikkui se tyypillinen elokuinen usva, jota turkulaiset kutsuvat *syyttäjäksi* — harmaa, kylmä, aivan kuin sen läpi ei koskaan pääsisi aurinko. Sirkka nosti katseen kellotapuliin ja puristi kuorta. Tällä kertaa hän aikoi sanoa kaiken loppuun asti.
Hääpaikaksi oli valittu Ruissalosta vanha, valkoiseksi kalkittu vierasvenesataman juhlasali, jonka ikkunoista näkyi veneiden valkoisia kylkiä ja saaren puiston vihreäksi leikattuja nurmikoita. Kun Sirkka saapui juhlaan, kello oli neljätoista yli kolme, ja tarjoilijat kantoivat vielä laseja — laseja, joissa luki koruttomasti *Gustav* ja joiden reunat olivat hieman paksut, sellaiset, joista Sirkka piti. Eteisessä hän pysähtyi korjaamaan kengän solkea ja huomasi Kristan käsilaukun, hopeanvärisen, kiiltävän, joka oli jätetty aivan liian lähelle kuraista kynnysmattoa. Sirkka työnsi sen seinän viereen. Hän ei tiennyt miksi, mutta teko tuntui hänestä tärkeämmältä kuin miltä näytti.
Sisällä salissa soiva pianomusiikki katkesi hetkeksi, ja rumpupatterin takaa kuului vaimea kolahdus, kun joku potkaisi mikrofonijalustaa. Sirkka istui Ainon pöydässä, eikä koskenut alkupaloihin, vaikka katkarapuleivokset olivat lämpimiä ja tuoksuivat sitruunalta. Hän siirteli käsilaukkua sylistään tuolin viereen ja sitten takaisin. Mika istui viistosti vastapäätä, ja Sirkka huomasi, kuinka miehen parta oli ajeltu huolellisemmin kuin koskaan heidän yhteisinä vuosinaan. Krista silitti Mikan käsivartta samalla tavalla kuin silitetään uutta samettityynyä, juuri ennen kuin se asetetaan valkoiselle sohvalle.
Sitten tuli se hetki. Hovimestari koputti lasia, puheensorina hiljeni, ja joku huikkasi Sirkkan nimen. Sirkka nousi seisomaan, ja koko salin huomio kääntyi häneen kuin sadat auringonkukat samaan suuntaan. Hänen kätensä puristi paperia, ja hän ehti lukea kaksi virkettä, ennen kuin hänen sormensa kastuivat niin pahasti, että muste suttaantui. Sirkka nielaisi ja katsoi suoraan Ainoon, joka istui hääpuvussa ja hymyili — ei rohkaisevasti, vaan tavallaan, jolla tytär katsoo äitiään silloin, kun tietää, ettei äiti kaipaa sääliä.
— Minä en koskaan oppinut puhumaan suuria sanoja, Sirkka sanoi. — Mutta kerran, kun Aino oli viisitoista, me istuimme tässä ihan lähellä, Ruissalon rannassa, ja satoi. Meillä ei ollut sateenvarjoa, ja Aino sanoi, että kastutaan sitten yhdessä. Minä ajattelin silloin, ettei kukaan voisi olla parempi tytär kuin hän. Ja tänään, kun istuin täällä, muistin sen sateen.
Jossain salin perällä yskähti joku, ja lasi putosi lattialle, mutta kukaan ei kääntynyt katsomaan. Sirkka puhui vielä minuutin, rauhallisesti, pysähtyen välillä, ikään kuin maistelisi sanoja ennen kuin päästi ne huuliltaan. Kun hän lopetti, salissa oli niin hiljaista, että takaseinän kellon tikitys kuului kaikille. Sitten vanha, kumaraselkäinen nainen, jota Sirkka ei tuntenut, alkoi taputtaa. Ja toinen perässä. Taputus laajeni, kunnes se täytti koko huoneen, ja joku vinkkasi Sirkalle peukaloa — ei kukaan nuori, vaan Mikan serkku, joku kaukainen, jota Sirkka ei ollut tavannut vuosikausiin.
Mutta se, mitä tapahtui seuraavaksi, oli Sirkkalle tärkeämpää kuin suosionosoitukset. Mika nousi hitaasti seisomaan ja käveli hänen luokseen. Krista jäi pöytään, katse tiukasti lautasliinaansa, eikä sanonut mitään. Mika seisoi Sirkkan edessä, eikä se koskaan ollut näyttänyt niin lyhyeltä. Miehen käsi puristi tyhjää lasia, ja Sirkka huomasi, kuinka sen reunaan oli jäänyt huulipunan jälki. Sitten Mika sanoi, niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut:
— Minä olin väärässä. Sinusta. Ihan alusta asti.
Ja Sirkka, joka odotti jonkinlaista riemua, tunsi vain sen saman kirjastopaperin tuoksun, jonka hän haistoi joka aamu töihin mennessään. Hän otti Mikan lasin kädestään, asetti sen tarjottimelle, ja sanoi:
— Minä tiedän.
Sirkka kääntyi ikkunaan päin. Sen takana yksi ja ainoa purjevene lipui hitaasti kohti avomerta, ja sen mastossa liehui joku viiri, ehkä lasten piirtämä. Sirkka ajatteli, että huomenna hän menisi töihin, järjestäisi tiskille uudet Tiede-lehdet ja tilaisi lukusaliin tuon kirjan, jota nuori asiakas oli toivonut. Hän ei katsonut Mikaa enää, mutta tunsi koko ajan, kuinka miehen hartiat lysähtivät, kun tämä kääntyi takaisin. Krista oli jo noussut ja auttoi Mikaa löytämään käsinojan.
Juhlat jatkuivat, mutta Sirkka istui vielä hetken paikoillaan ja kuunteli, kuinka joku oli alkanut laulaa vanhaa Tapio Rautavaaran kappaletta. Jossain jysähti, ja eteisestä kuului, kuinka hopeanvärinen käsilaukku kaatui lattialle — ilmeisesti joku potkaisi sitä vahingossa. Tarjoilija nosti sen, pyyhki pölyt ja asetti sen varovasti komeron päälle. Se kimalsi keinovalossa aivan niin kuin Sirkka oli aina ajatellut: hopea ei kaipaa kultausta, se riittää itselleen.
