Äiti kuoli, kun olin yhdeksän. Isää en ollut nähnyt kertaakaan — hän katosi ennen kuin opin kävelemään.
Äiti kasvatti minut yksin, kolmessa vuorotyössä, aina väsyneenä mutta jotenkin aina paikalla kun tarvitsin. Hän ei puhunut isästä koskaan. Joskus kysyin, hän vain pudisti päätä ja sanoi: ”Me pärjätään.”
Sitten hän ei enää pärjännyt. Aneurysma — lääkäri sanoi, että se oli kuin olisi sammuttanut valot. Ei varoitusta. Ei hyvästejä.
Olin juuri täyttänyt yhdeksän, kun mummi ja täti Elina ilmestyivät ovelle. He asuivat jo yhdessä Kalliossa, pienessä kaksiossa jonka ikkunasta näkyi Alppipuiston puut. Mummi toi mukanaan pahvilaatikollisen äidin tavaroita, täti Elina kantoi patjaa. He työnsivät sen olohuoneen nurkkaan, kirjahyllyn viereen.
”Tähän saat nukkua”, täti Elina sanoi. Ei ”voit”. Ei ”järjestyykö”. *Saat*.
Sinä iltana heräsin kolmelta aamuyöstä itkuun, ja täti istui jo patjan reunalla. Hänellä oli yllään kulunut Marimekko-yöpaita, hiukset sotkussa, silmälasit vinossa. Hän ojensi minulle kaakaota termarista.
”Tämä on nyt kolmas kerta kun haen tämän”, hän sanoi. ”Ensimmäisellä kerralla se oli liian kuumaa. Toisella unohdin tuoda sen tänne ja join itse. Nyt se on just hyvää.”
Join. Se oli haaleaa, mutta join silti.
Mummi ja täti eivät koskaan saarnanneet. Eivät sanoneet, että elämä on rankkaa. He näyttivät sen — mummi letitti hiukseni joka aamu ennen koulua, vaikka sormet olivat jo koukistuneet nivelrikosta. Täti Elina laski kolikoita keittiön pöydällä joka sunnuntai-ilta: ”Ruokaan 40 euroa, bussilippuun 28, ja sitten meillä on 6 euroa jäätelöön Tokoinrannassa.”
Kerran kysyin, miksi hän ei mennyt naimisiin. Olin kolmetoista, ja luokkakaverin äiti oli juuri eronnut kolmatta kertaa.
Täti Elina nosti katseen kirjasta — hän luki aina Seitsemää veljestä uudelleen, sanoi että siinä oli jotain mitä ei vielä ymmärtänyt.
”Minulla on jo se tytär jonka tarvitsen”, hän sanoi. Ja jatkoi lukemista.
—
Mummi kuoli kun olin viisitoista. Sydän pysähtyi raitiovaunussa — numero 3, matkalla Kauppatorille ostamaan lankaa. Kuski soitti ambulanssin, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Täti Elina ei itkenyt hautajaisissa. Hän seisoi suorana Malmin hautausmaalla, kädet taskuissa, ja tuijotti arkkua kuin se olisi joku lasku joka piti maksaa. Illalla löysin hänet keittiöstä istumasta pimeässä. Kahvikuppi edessä — kylmää, varmasti tuntikausia vanhaa.
Istuin viereen.
Hän tarttui käteeni. Puristi niin kovaa että rystyset naksahtivat.
”Nyt meitä on enää kaksi”, hän sanoi. ”Mutta kahdestaan pärjätään paremmin kuin yksin.”
En vastannut. Ulkona Alppipuiston katuvalot syttyivät rivi kerrallaan — ne syttyivät aina kello 17.15 lokakuussa, olin oppinut sen koska täti Elina nauroi että Helsingin kaupunki on ainoa asia joka toimii ajallaan.
Hän piti huolen siitä että pärjäsin. Heräsi viideltä että ehdin treeneihin. Osti käytetyt oppikirjat Töölön antikvariaatista. Opetti minut tekemään mustikkakeittoa niin että se ei pala pohjaan — ”vain neljä minuuttia, sitten pois levyltä, äläkä ikinä jätä sitä yksin”.
Kun täytin kahdeksantoista, vein hänet ravintolaan. Olin säästänyt kaksi kuukautta Prisman kassalla. Tilasimme lohikeittoa ja hän nauroi että olin oppinut tilaamaan viiniäkin.
”Oikeasti”, sanoin, ”kadutko ettet koskaan…”
Hän keskeytti. ”Kuule”, sanoi. ”Minä en menettänyt mitään. Minä sain sinut.”
Se oli viimeinen kerta kun kysyin.
—
Kolme kuukautta sitten täti Elina alkoi valittaa väsymystä. Työ kirjakaupassa oli aina ollut raskasta, mutta nyt hän nukahti sohvalle ennen kuin edes iltauutiset alkoivat. Ensin ajattelin että se on ikä. Sitten tulivat kivut.
”Työperäistä”, hän sanoi. ”Selkä vaan jumissa.”
Mutta kivut eivät lähteneet. Ne pysyivät, syvenivät, muuttuivat joksikin mikä herätti hänet öisin. Kolme viikkoa jaksoin kuunnella. Sitten raahasin hänet terveysasemalle.
Verikokeet. Kuvaukset. Lisää kokeita.
Syöpä. Pitkälle edennyt. Haima — lääkäri sanoi sanan ja katsoin täti Elinaa, mutta hän katsoi ikkunasta ulos, kohti Meilahden sairaalan parkkipaikkaa, ja sanoi: ”No niin. Nyt se sitten tiedetään.”
Sen jälkeen kaikki tapahtui liian nopeasti. Osastot vaihtuivat, letkut lisääntyivät, ääni hiljeni. Viimeisellä viikolla hän tarttui käteeni — ne samat sormet jotka olivat laskeneet kolikoita keittiön pöydällä vuosia sitten, nyt ohuet ja läpikuultavat.
”Lupaa kaksi asiaa”, hän sanoi. Ääni oli käheä, sanat tulivat hitaasti.
”Mitä vaan.”
”Ensinnäkin: lopeta se riisin polttaminen. Olen katsonut sitä viisitoista vuotta enkä kestä ajatusta että jatkat sitä ilman mua.”
Melkein nauroin. Melkein.
”Ja toiseksi”, hän jatkoi, ”älä etsi sitä miestä. Sitä joka ei koskaan etsinyt sua. Ymmärrätkö?”
Isä. Jota en ollut koskaan nähnyt. Jonka nimeä en tiennyt.
”Ymmärrän.”
Hän nyökkäsi. Sulki silmänsä. ”Hyvä. Mä en pelkää sun puolesta enää. Sä pärjäät.”
Hän kuoli seuraavana aamuna, ennen kuin ehdin takaisin sairaalaan. Hoitaja sanoi että hän oli kysynyt kaakaota. Sitä ei ehditty tuoda.
—
Hautajaisissa puhuttiin siitä millainen ihminen hän oli — ahkera, hiljainen, hyvä. Naapurit muistivat hänet rappukäytävän siivoustalkoista. Työkaverit kertoivat miten hän järjesti kirjakaupan ikkunaan aina jonkun erikoisen näyttelyn, viimeksi pelkkiä sienikirjoja koska ”syksy on sienten aikaa, kyllä ihmiset lukee”.
Minä en pystynyt puhumaan. Pidin paperinenäliinaa kädessä — puristin sitä niin kauan että se muuttui palloksi, sitten märäksi, sitten se hajosi sormiin.
Kun palasin kotiin, avasin oven ja odotin.
”Söitkö jo?”
Ei mitään.
Eteisessä tuoksui vielä hänen villatakkinsa — se roikkui naulakossa, puoliksi taiteltu, valmiina seuraavaa kertaa varten jota ei koskaan tullut. Käytävässä paloi yksi lamppu. Keittiön ikkunasta näkyi Alppipuiston puut — nyt paljaina, marraskuun oksat mustina taivasta vasten.
Hiljaisuus oli niin raskas että minun oli pakko lähteä uudestaan ulos. Kävelin Tokoinrantaan, istuin penkille missä olimme syöneet niitä kuuden euron jäätelöitä. Paikalla ei ollut ketään. Lokit nukkuivat laiturilla.
Palasin kotiin puolilta öin. Avasin jääkaapin.
Siellä oli kattila. Mustikkakeittoa — samaa jota hän oli keittänyt juuri ennen sairaalaan joutumista, viimeistä satsia jonka olin unohtanut. Kattilan kannen alla tuoksu oli makea ja tuttu.
Ja jääkaapin ovessa, magneetilla kiinni, oli lappu.
Hänen käsialaansa — pientä, tiukkaa, melkein kuin hän olisi yrittänyt säästää paperia vaikka sitä oli koko lehtiö jäljellä:
*MAANANTAI:*
*- maitoa*
*- vessapaperia*
*- lamppu eteiseen (Prisma, 40W)*
*KESKIVIIKKO:*
*- Aino täyttää 20 -> kakku vai mustikkapiirakka?? kysy*
*- leffaliput? Tennispalatsiin tulee se ranskalainen*
Keskiviikko. Minun syntymäpäiväni, kahden viikon päästä.
Hän oli suunnitellut sen. Oli ajatellut että olisimme täällä, yhdessä, että hän ostaisi lampun ja minä täyttäisin kaksikymmentä ja katsoisimme ranskalaista elokuvaa Tennispalatsissa.
Istuin keittiön lattialle lappu kädessä. Mustikkakeitto tuoksui jääkaapista. Ulkona alkoi sataa.
—
Tänään olen kaksikymmentä.
Ei äitiä. Ei mummia. Ei täti Elinaa.
Mutta lappu on yhä jääkaapin ovessa. Mustikkakeitto on syöty — lämmitin sen, söin hitaasti, muistin ne neljä minuuttia. Se ei palanut pohjaan.
Iltapäivällä kävelen Prismaan, ostan sen lampun. Koska joku sen ostaa, ja eteisessä on nyt pimeää.
En tiedä vielä kuka minusta tulee. Ihmiset sanovat että ajan myötä oppii elämään menetyksen kanssa. Ehkä oppii, ehkä ei.
Tiedän vain, että tänä iltana kävelen kotiin, avaan oven, ja eteisessä palaa se uusi lamppu.
Ja minä sanon — hiljaa, mutta ääneen:
”Täti, mä tulin kotiin.”
Sitten riisun kengät ja keitän kaakaota. Neljä minuuttia, ei yhtään enempää. Sen minä osaan.
