Erkki Nurmisen talo seisoi Kuusijärventien perällä, aivan siinä missä asfaltti loppui ja tie muuttui sorakujaksi, joka hukkui peltojen väliin. Paikalliset kutsuivat tätä kolkkaa "sillan taakse", vaikka mitään siltaa ei ollut — vain betonirumpu kuivuneen ojan yli. Viimeksi näin hänet marraskuussa. Hän seisoi verkkoaidan luona, vanha villatakki päällään, ja katsoi bussia Joensuusta, ikään kuin tarkistaisi, nousisiko siitä joku sukulainen. Kukaan ei noussut. Bussi pysähtyi Kuusijärven pysäkillä, päästi ulos kaksi reppuselkäistä poikaa ja jatkoi kohti Ilomantsia. Isoisä katsoi sen perään ja palasi sisään.
Olen tuntenut hänet koko elämäni, mutta vasta tänä syksynä aloin oikeasti katsoa. Työskentelen Kuusijärven postissa, lajittelen kirjeitä, hoidan tiskiä, otan vastaan paketteja. Isoisä kävi kerran kuussa nostamassa eläkkeensä. Aina samassa sinisessä lippalakissa, joka oli varmaan nähnyt jo Koiviston ajat, ja muovikassi mukanaan, jossa hän toi postinhoitajalle purkin hunajaa. "Omilta mehiläisiltä, Sirkka-neiti, omilta mehiläisiltä" — hän sanoi, vaikkei kukaan meistä muistanut hänen pitäneen koskaan mehiläisiä. Otimme sen hunajan, ettei hänelle tulisi paha mieli. Koska hän ei ottanut mitään ilmaiseksi. Mitä me hänelle veimme, se on sitten eri asia.
Jonain päivänä, jossain lokakuun jälkipuoliskolla, isoisän luo saapui hänen lapsenlapsensa. Tuskin tunnistin häntä. Muistin vain, että hän oli joskus ollut Nurminen, Milla Nurminen, ja nyt hänen autonsa seisoi postin edessä, hopeanharmaa Audi, puhdas kuin suoraan pesulasta. Mukanaan hänellä oli mies, mustatakkinen, ja molemmat vilkuilivat koko ajan puhelimiaan. He pysäköivät ihan sisäänkäynnin eteen, vaikka siinä on pysäköintikieltomerkki. En sanonut mitään. Olen ollut täällä töissä kaksikymmentä vuotta, olen nähnyt pahempaakin.
— Asuuko Erkki Nurminen vielä siellä rummun takana? — hän kysyi tullessaan tiskille.
— Asuu. Ei vaan käynyt tänään täällä.
— No me mennään sinne. — Ja he lähtivät.
Minä seisoin ikkunan luona, katsoin heidän ajavan kohti isoisän taloa, ja jokin ei täsmännyt. En tiedä mikä. Ehkä se, ettei lapsenlapsi kysynyt, oliko isoisä elossa, vaan asuiko hän siellä. Ikään kuin tarkistaisi osoitetta virastosta, ei sukulaiselta.
Sitten kaikki selvisi. Samana päivänä Joensuusta saapui arvioitsija. Oli sunnuntai, viileä, torilla ei ketään, vain tämä yksi auto seisoi isoisän talon edessä, tumma maastoauto, pölyinen, ikään kuin joku olisi ajanut sillä sivuteitä Nurmeksesta asti. Mies meni sisään, viipyi ehkä neljäkymmentä minuuttia, tuli ulos, laittoi autoon jonkin laatikon, kätteli isoisää ja siinä kaikki, mitä hänestä näimme.
Kaksi päivää myöhemmin sain tietää, mistä oli kyse. Ikonista. Ei mistä tahansa ikonista. Se oli riippunut isoisällä aina, huoneen nurkassa, seinällä pöydän yläpuolella, ja läheltä katsoessa näki, että lauta oli halkeillut, maali tumma, kulta mustunut. En olisi itse ottanut sitä käteenikään. Mutta se Joensuun mies oli kuulemma sanonut isoisälle, että kyseessä on 1700-luku, venäläinen koulukunta, niin kuin meillä Karjalassa usein käy esineiden kanssa, jotka on tuotu vielä aikoina, kun ihmisiä siirtyi rajan takaa. Ja että se saattaisi olla arvoltaan, Erkki hyvä, reilusti yli sata tuhatta. Sata kaksikymmentä, ehkä sata viisikymmentä. Ja jos vielä löytyisi ostaja, joka kerää juuri tällaisia, niin voisi olla kaksisataakin.
Isoisä kuulemma seisoi oven pieltä vasten ja kuunteli. Sitten hän otti lakin päästään, pyyhkäisi otsaansa hihalla ja sanoi vain: "No, antaa sen sitten roikkua. Antaa roikkua siinä edelleen." Sellainen hän oli. Ei ottanut mitään seinältä, ei laskenut, ei soitellut kenellekään. Mutta kylä tiesi jo. Kuusijärven posti on paras tiedonvälitysverkko koko Pohjois-Karjalassa. Lauantaina isoisän luo saapui serkku Kontiolahdelta, vaimonsa, anoppinsa ja lapsi turvaistuimessa. He toivat pullaa, appelsiineja ja pullon kotitekoista marjaviiniä. He istuivat ehkä tunnin. Sitten serkku alkoi puhua rahasta: että lapsi on sairas, että laina painaa, että työtilanne on huono. Isoisä kuunteli, nyökäytti päätään. Kun he lähtivät, naapuri kertoi, etteivät he edes sulkeneet porttia kunnolla perässään.
Ja maanantaina Milla tuli taas. Yksin. Hän seisoi postin tiskin edessä ja kysyi notaarista. Onko sellaista Kuusijärvellä, vai lähempänä, Joensuussa. Annoin hänelle yhteystiedot ja katsoin, kun hän valitsi numeroa ja sanoi puhelimeen: "Kyllä, tehdä arvio. Kyllä, isoisän asunto. Siis, isoisä on vielä elossa, mutta asiat pitää saada järjestykseen." Ei aivan noin sanatarkasti. Ehkä hän sanoi: "hoitaa asiat kuntoon." Mutta merkitys oli sama. Järjestykseen. Ikään kuin isoisä olisi ollut tavara lavalla, joka pitää kääriä muoviin.
Minun piti olla kertomatta tästä kenellekään. Mutta tiistaina menin isoisän luo. Vein hänelle kirjatun kirjeen ja purkin läskisoosia, koska niin sattui osumaan. Koputin, hän istuutui pöytään, keitti kaksi teetä lasimukeihin ja laittoi kumpaankin yhden neilikan. Aina hän niin teki. Joimme, katsoin sitä ikonia nurkassa. Vanha se oli, tumma, mutta kun sitä tarkasti katsoi, kasvoista näki rauhan, sellaisen rauhan, joka ei lupaa mitään. Se vain on.
— Erkki — sanoin — en halua sekaantua, mutta lapsenlapsi kyseli notaarista.
— Tiedän — hän vastasi. — Koska hän kävi jo täällä. Sunnuntaina.
— Mitä sinä aiot tehdä?
Hän ei vastannut mitään. Nousi, meni keittiökaappiin, avasi laatikon. Otti esiin kirjekuoren, tavallisen, valkoisen, vanhan pankin logolla. Sitten toisen, harmaan, kuminauhalla sidotun. Laittoi molemmat pöydälle.
— Tämän aion tehdä — hän sanoi, ja silloin näin, että harmaassa kuoressa oli nidottuja papereita ja oikeuden leimoja. Vanhoja, kellastuneita, ikään kuin ne olisivat maanneet laatikossa kaksikymmentä vuotta.
Hän ei kertonut sitä, hän näytti sen. Ensin vanhan valokuvan: mies lippalakissa, vieressä pieni tyttö. Sitten syntymätodistuksen jäljennös. Sitten vihko laskuja, siistillä, rauhallisella käsialalla: "kengistä — 80 mk, oppikirjoista — 45 mk, retkestä — 30 mk." Ja päivämääriä. Vuosi vuodelta. Viisitoista vuotta maksuja.
Silloin ymmärsin, että isoisällä oli enemmän papereita kuin luulisi. Ja että jokainen niistä painoi jotain. Koska hän ei muistuttanut ketään siitä, että velka oli maksettu. Hän vain otti ja piilotti sen. Ja nyt, näin monen vuoden jälkeen, hän aikoi näyttää sen.
Milla saapui perjantai-iltapäivänä, suoraan Joensuusta. Taas hän oli sillä Audilla, mutta mies ei ollut mukana tällä kertaa. Hän pysähtyi postin eteen, avasi tavaratilan ja otti esiin ison ostoskassin. Luulin, että se on isoisälle. Mutta hän meni pankkiautomaatille, sitten apteekkiin, sitten istuutui pysäkin penkille ja alkoi soittaa. Seisoin ikkunan takana, lajittelin kirjeitä, kuulin pätkiä: "ei voi vaan noin… pitää tehdä jotain… koska jos ei nyt, niin kuoleman jälkeen on liian myöhäistä."
Ja ensimmäistä kertaa — taisi olla kaksikymmentä vuotta — hän puhui isoisästä kuin joku, jonka luo pitäisi vielä ehtiä.
Hän ajoi isoisän luo. Näin hänen kääntyvän kohti rumpua. Istuin taukotilassa, join vettä mukista, katsoin kalenteria, jossa oli kuva Valamon luostarista. Silloin Sirkka soitti tiskiltä, että minun pitäisi mennä ulos, koska joku ravistelee porttia. Menin. Se oli isoisän naapuri, Kalevi. Kuusikymppinen, tekee päivätyötä marjatiloilla.
— Adam-poika — hän sanoi — tee jotain, Nurmisella huudetaan.
— Kuka?
— Se nuori. Lapsenlapsi. Ja Erkki. En ole kuullut häntä noin pitkään aikaan.
En lähtenyt heti. En halunnut tunkeutua vieraisiin asioihin. Mutta Kalevi jäi seisomaan ja odottamaan, joten lähdin. Tie rummun taakse on lyhyt, mutta silloin se tuntui pitkältä. Hämärä laskeutui, pelloilta nousi sumua, ilmassa tuoksui poltetut lehdet ja märkä ruoho. Isoisän talon ikkunassa paloi valo. Seinän takaa kuului, kuinka Milla puhui korotetulla äänellä lakiosasta, siitä että hän on laillinen perillinen, ettei mummo jättänyt testamenttia, että tämä asunto, koko tila, on yhteistä omaisuutta.
Ja isoisä — ei mitään. Hiljaisuus. Sitten ovi natisi. Pysähdyin pihakuusen luo, koska en tiennyt, pitäisikö mennä sisään vai ei. Ja silloin kuulin isoisän sanovan jotain. Ei Millalle. Itselleen, vaikka ääneen:
— Kuka sinulle, lapseni, on sanonut, ettei mummo jättänyt mitään?
Milla vaikeni. Pitkään ei kuulunut mitään. Sitten vain:
— Mitä?
— Jätti. Ja se on todistettu. Piti tulla käymään silloin kun hän eli. Ei nyt, kun ikoni löydettiin.
Menin sisään vasta silloin. Koputin, isoisä avasi. Milla seisoi huoneen keskellä, katsoi häntä, ja isoisä laittoi rauhallisesti pahvikansioon niitä papereita, joita hän oli minulle näyttänyt. Sitten hän sulki kansion, sitoi sen narulla, niin kuin ennen vanhaan sidottiin virallisia asiakirjoja, ja laittoi sen ikkunalaudalle, pelargonian viereen.
— Onko tuo lahjakirja? — hän kysyi, mutta ääni petti. — Etkö halua antaa minulle mitään?
— Annan sinulle — isoisä sanoi. — Sen, minkä jätän sinulle testamentissa.
Milla nyökkäsi, mutta näin, ettei kyse ollut siitä. Hän ei halunnut testamenttia. Koska testamentti tulee vasta kuoleman jälkeen. Hän halusi, että nyt, isoisän vielä eläessä, ikonista saisi rahaa. Ja että hän itse pitäisi ne rahat.
Isoisä istuutui pöytään, otti lakin päästään, laski sen lasin viereen. Sitten hän katsoi ikonia. Ja teki jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt: hän teki ristinmerkin. Ei niin kuin kirkon edessä. Vaan niin kuin vanha ihminen tekee, kun jokin päättyy. Sitten hän nousi, otti ikonin seinältä ja asetti sen pöydälle, etupuoli Millaan päin.
— Tämä on Jumalanäidin ikoni lapsen kanssa. Katso sitä. Katso sitä kerran elämässäsi, muuten lähdet täältä tyhjin käsin.
En tiedä, katsoiko hän. Ehkä katsoikin. Mutta näin, kuinka hän puristi käsilaukkunsa hihnaa niin, että sormien nivelet valkenivat. En tiedä, mitä hän silloin tunsi. En arvaile. Tiedän vain, että hän nousi, suoristi takkinsa ja lähti sanomatta hyvästejä. Hän sulki oven, mutta hiljaa, ikään kuin pelkäisi meteliä.
Alhaalla, portin luona, hän pysähtyi. Otti puhelimen, laittoi taskulampun päälle, valaisi aidassa olevaa kylttiä: "E. Nurminen". Ikään kuin haluaisi muistaa sen. Sitten hän nousi autoon ja ajoi pois. Sanaakaan sanomatta, ilman lupausta palata.
Seisoin vielä hetken. Pihalta tuoksui savu — naapuri lämmitti uuniaan. Jostain kaukaa kuulin, kuinka juna vihelsi Uimaharjun asemalla ja koirat haukkuivat toisilleen. Suljin portin, koska pidän siitä, että se suljetaan kunnolla. Ja palasin postiin.
Ja keskiviikkona, kun kaikki oli jo ohi, isoisä tuli luokseni. Hän oli siinä sinisessä lippalakissa, muovikassi mukanaan, ja siinä — ei hunajaa. Lappu.
— Adam-poika — hän sanoi — antaisitko minulle tilinumeron.
— Kenen?
— Kuusijärven seurakunnan. Nuorille kanttoreille. Lähettäisitte siirron, mutta niin, ettei kukaan saa tietää.
Annoin hänelle lapun, ja hän laski tiskille kaksisataa euroa. Laskettuina, kahdenkympin seteleinä. Sitten hän hymyili, mutta jotenkin surullisesti, ja lähti. Näin ikkunan läpi, kuinka hän kätteli poikaa vastapäätä, joka palasi koulusta reppu selässä, ja työnsi tämän taskuun mandariinin.
Ja ajattelin — en tiedä, mitä siitä testamentista ja muusta lopulta tulee. Mutta yhden asian tiedän: niin kauan kuin Erkki Nurminen elää, sen ikonin ympärillä on rauhallista. Ei siksi, ettei hän myisi sitä. Vaan siksi, että hän tietää, mikä sen arvo on. Ja kenelle siitä koituisi hyötyä.
