Olin asunut Kirsin luona kahdeksan kuukautta. Sinä aikana opin, että aamulenkki lähdettiin vasta kahdeksalta ja että eteisen matolla sai loikoilla, mutta sohvalle ei ollut asiaa. Talo tuoksui toiselta kuin Eino, mutta vatsani tuli täyteen, ja illaisin nukahdin lattialle Kirsin makuuhuoneen ovelle.
Se tiistaiaamu haisi silti oudolta. Kirsi puki päälleen ulkovaatteet jo ennen kuin olin syönyt, ja hänen äänessään oli jotain samaa kuin silloin, kun Eino lähti talosta viimeisen kerran. Sitten tuli auto. Matka kesti reilun tunnin, ja tuulilasin takana vaihtuivat metsä ja marketin parkkipaikka, kunnes pysähdyimme matalan rakennuksen eteen Nurmijärvellä. Ilma haisi leikatulta nurmelta ja jostain kaukaa tulevalta kalakeitolta.
Nainen, jota en ollut ennen tavannut, otti minut remmiin ja talutti sisään. Käytävällä jyskytti naapurihuoneen radio, joku puhui lintujen muutosta. Sitten työnnettiin lasiovi auki, ja astuin päällystetylle pihalle. Tassuni tuntuivat kylmältä kiveystä vasten.
Tuuli kääntyi. Se toi mukanaan teen hajun ja villan, ja jonkin haalean öljyn, jota Eino hieroi ennen vanhan kirjoituskoneensa rulliin. Nostin pääni.
Pihan laidalla istui mies pyörätuolissa, polvillaan ruudullinen viltti. Hän katsoi jonnekin pensaiden yli eikä huomannut minua. Jalkani lukkiutuivat. Seisoin keskellä pihaa enkä pystynyt astumaan eteenpäin, koska hän näytti samalta kuin ennen, mutta tuoksussa oli nyt jotain vierasta — lääkkeen pistävää katkua. Silti teen ja villan alla oli Eino. Aivan varmasti Eino.
Remmi löystyi. Häntäni heilahti kerran, aivan itsestään.
Lähdin kävelemään Einoa kohti. Aluksi varovasti, koska tassut olivat jäykät ja asfaltti tuntui liukkaalta. Jokaisella askeleella tuoksu vahvistui, ja kohta juoksin. Kaulapanta helähti, ja Eino käänsi päätään. Hän räpytteli silmiään, ihan kuin ei olisi ollut varma, näkeekö unta, mutta silloin painoin kuononi hänen syliinsä, vanhan punaisen pannan alle.
Hänen sormensa löysivät pannan reunan.
– Rekku? ääni särähti, ihan kuin silloin iltaisin, kun hänen lukulasinsa valuivat nenälle ja ovi laitettiin lukkoon.
Painoin pääni lujemmin hänen polviaan vasten. Häntäni hakkasi pyörätuolin metallia, enkä olisi halunnut liikkua siitä mihinkään.
Myöhemmin hoitaja kertoi Kirsille, että Einolla oli ollut kolme viikkoa vaikeita päiviä hoitokodissa. Hän unohti välillä, missä oli, eikä aina tunnistanut ihmisiä, jotka kävivät hänen luonaan. Sinä tiistaina hän kuitenkin muisti minut. Tuoksu avasi jotain, mihin sanat eivät enää yltäneet.
Vierailu kesti ehkä puoli tuntia. Kun minut talutettiin takaisin autoon, käänsin pääni ja katsoin taaksepäin lasin läpi. Eino käänteli yhä omaansa, etsien minua pensaiden yli.
Kirsi sopi jotain hoitajan kanssa oven suussa, kynä paperilla. Siitä tiistaista lähtien auto käynnistyi joka viikko samaan aikaan, ja matka päättyi samalle pihalle. Eino odotti aina penkillä lähellä lasiovea, eikä hän koskaan kysynyt, mihin olin ollut poissa. Hän vain taputti punaista pantaa ja hieroi korvani takaa sitä kohtaa, jota kukaan muu ei osannut raapia — ja tänään, kun hoitaja vihdoin veti minut takaisin remmistä kohti autoa, Einon sormet jäivät vielä hetkeksi roikkumaan tuoliaan vasten, siihen suuntaan, minne olin mennyt, ja hänen kämmenensä tuoksui teelle, villalle ja vanhalle öljylle.
