Pimeä, kostea elokuun loppuyö. Marja-Liisa Hautala heräsi yhden yöllä kahdenkymmenen minuutin aikaan, koska jokin kutitti oikeaa jalkaa niin kovasti, että se tunkeutui unen läpi. Hän sytytti yöpöydän lampun, potkaisi peiton pois ja näki pikkuvarpaan alla viidenkympin kolikon kokoisen rakkulan, josta tihkui kellertävää nestettä, ja sen ympärillä iho oli punainen kuin palovamman jäljiltä. Ei sattunut. Se oli pahinta — ettei sattunut lainkaan.
Hänellä oli ollut tyypin 2 diabetes yksitoista vuotta. Insuliinipistokset hän antoi itselleen aamuin illoin, keittiössä kukkakuvioisen vahakankaan peittämän pöydän ääressä. Verensokerimittari lojui suolasirottimen vieressä — näky, johon tytär, lapsenlapset ja naapuri seinän takaa olivat tottuneet. Luvut pienellä näytöllä vaihtelivat. Joskus 8, joskus 13. Marja-Liisa huiskautti kättään: "kyllä se siitä", ja otti toisen palan korvapuustia, eihän yksi päivä mitään muuta.
Pistely varpaissa oli alkanut jo ennen koronaa, mutta hän oli syyttänyt kylmää, huonoja kenkiä ja kuuttakymmentäkuutta ikävuotta. Siinä iässä sattuu sitä sun tätä, hän muistutteli itselleen, vaikka eläke oli tullut vasta vuoden verran eikä se oikein riittänyt kuun loppuun. Sitten tuli polttava tunne — kuin joku olisi painanut jalkapohjat pattereihin kiinni. Ja lopulta tuntoaisti alkoi hitaasti kadota kokonaan. Ensin varpaiden päistä, sitten koko jalkapohjasta.
Diagnoosi tuli muutama kuukausi aiemmin Töölön terveysasemalla, kun lääkäri kosketti hänen jalkaansa ohuella monofilamentilla ja kysyi: "Tunnetteko tämän?" Marja-Liisa vastasi rehellisesti: "Mitä minun pitäisi tuntea?" Lääkäri Nieminen ei kaunistellut asiaa — diabeettinen neuropatia, hermot jaloissa vaurioituneet vuosien korkean verensokerin takia, haava jota ette tunne voi tulehtua ennen kuin huomaatte mitään, ja pahimmassa tapauksessa edessä on amputaatio.
Marja-Liisa lähti tuolloin vastaanotolta resepti ja lähete kädessä, ja päätös kesti jotakuinkin kaksi viikkoa. Hän osti pitkävartisen peilin, tutki jalkojaan kolme iltaa putkeen, mutta sitten kyllästyi istumaan sängynlaidalla jalka koholla kuin jalkahoidossa, jota kukaan ei hänelle ilmaiseksi tarjonnut. Hän palasi takaisin torilta ostettuihin sandaaleihin, sillä kauppakeskuksen jalkineliikkeen tukikengät maksoivat sata kahdeksankymmentä euroa, eikä hän aikonut maksaa sellaista summaa jostain, mikä näytti invalidin varusteelta.
Hänen tyttärentyttärensä Noora, ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija Tampereella, kuuli asiasta puhelimessa ja suuttui.
— Mummi, minä opiskelen juuri sitä, miten ihmiset menettävät jalkojaan tarkalleen sen takia, mitä mummi nyt tekee — hän sanoi, taustalla kuului opiskelijaruokalan hälinä ja tarjottimien kalinaa. — Minulla on kohta patofysiologian tentti, eikä minulla ole aikaa ajaa Helsinkiin selittämään samaa asiaa toiseen kertaan.
— Älä sitten tule — Marja-Liisa vastasi loukkaantuneena ja sulki puhelimen ensimmäisenä, mikä oli hänelle harvinaista.
He eivät puhuneet kymmeneen päivään. Marja-Liisa söi sinä aikana korvapuusteja uhallaan, kaksi palaa yhden sijaan, eikä katsonut jalkojaan ollenkaan, koska pelkäsi mitä voisi nähdä, ja pelkoa oli helpompi vaientaa loukkaantuneella ylpeydellä kuin peilillä.
Aina siihen yöhön asti, jolloin rakkula ilmestyi pikkuvarpaan alle.
Hän nousi istumaan sängyssä, kurotti yöpöydällä kuittien alla lojuvaa peiliä, ja silloin hänen kätensä alkoivat täristä niin voimakkaasti, että peili luiskahti sormista ja putosi lattialle lasin säröten. Marja-Liisa katsoi sirpaleita, sitten jalkaansa, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin hän ei ajatellut "kyllä se siitä", vaan: entä jos on jo liian myöhäistä.
Hän näppäili Nooran numeron vapisevalla sormella, erehtyi kahdesti.
— Noora, minulla on… jotain jalassa. Rakkula. Iso. Ei satu, ja juuri se pelottaa, muistan mitä sanoit hermoista.
Toisessa päässä hetken hiljaisuus, peitteen kahina, kuin tyttö olisi hypännyt sängystä pystyyn.
— Mummi, älä koske siihen, älä puhkaise, älä laita mitään päälle. Oletko yksin kotona?
— Olen.
— Istu ja odota, minä soitan ambulanssin, ja sitten äidille, että hän tulee.
Ambulanssi saapui kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jonka Marja-Liisa vietti liikkumatta eteisen tuolilla, jalka suorana edessään, ikään kuin pelkäisi että liike saisi jonkin sisällä repeämään. Ensihoitaja tutki jalan ja totesi, ettei kyse onneksi ollut vielä selluliitista vaan tulehduksesta, jonka uudet jäykät sandaalit olivat hankanneet, mutta että viikon viivytys olisi voinut tarkoittaa paljon pahempaa. Hänet vietiin päivystykseen, missä hän makasi kaksi päivää tarkkailussa, sai antibioottia suonensisäisesti ja kuunteli sairaanhoitajien vaihtavan siteet kahdeksan tunnin välein.
Noora saapui kolmantena päivänä bussilla heti tentin jälkeen, reppu selässä, patofysiologian kirja vielä sen sisällä. Hän istuutui sängyn viereen, ei vierastuolille vaan patjan reunalle, aivan kuten oli ennen istunut jakkaralla mummin keittiössä.
— Läpäisitkö? — Marja-Liisa kysyi ennen kuin mitään muuta ehdittiin sanoa.
— Läpäisin. Nelosella.
— Hyvä.
He olivat hetken hiljaa, molemmat katsoivat peiton alta pilkottavaa siteisiin käärittyä jalkaa.
— Anteeksi että suljin puhelimen silloin ensin — Marja-Liisa sanoi lopulta.
— Minä olin enemmän vihainen sille taudille kuin mummille. Se vain ei tullut puhelimessa oikein esiin.
Marja-Liisa ojensi kätensä ja laski sen tyttärentyttärensä käden päälle, saman käden, joka oli joskus kuorinut hänen kanssaan perunoita keittiön jakkaralla.
— Osta minulle ne tukikengät kun pääsen pois täältä — hän sanoi. — Ne sata kahdeksankymmentä euroa maksavat. Ja uusi peili, koska rikoin sen edellisen.
Noora nauroi hiljaa, nenän kautta, ja otti repustaan puhelimen kirjatakseen ostoslistalle: peili, side, laastarit, ja hieman alempana, pienemmällä — korvapuusti, koska mummi ostaisi sen joka tapauksessa, joten saisi edes olla sellainen, jossa on vähemmän sokeria.
Neljä kuukautta myöhemmin Marja-Liisan pitkäaikaissokeri laski 8,9:stä 7,4:ään. Jalka parani, arvesta jäi pieni, valkoinen, tuskin näkyvä jälki. Joka ilta yhdeksän aikaan Marja-Liisa istui sängynlaidalla uuden peilin kanssa ja tarkasti jalkansa senttimetri senttimetriltä, ja joskus, kun Noora jäi viikonlopuksi käymään, he tekivät sen yhdessä — toinen piti peiliä, toinen kertoi mihin katsoa, ja samalla väittelivät siitä, pitääkö perunat kuoria vai syödä kuorineen.
