Kello oli 14.17, kun kätilö painoi suostumuslomakkeen Saara Nymanin vapisevaa vatsaa vasten, koska yöpöydällä ei ollut enää tilaa yhdellekään paperille. Pyyhe hänen alla oli tummunut verestä. Monitorit piippasivat epätasaisesti, ja kolme pientä sydänkäyrää hyppivät näytöllä kuin säikähtäneet linnut. Käytävän toisessa päässä joku käänsi kahvinkeittimen pois päältä — sen surina loppui juuri kun lääkäri alkoi puhua.
"Saara", sanoi synnytyslääkäri Elina Rautio tasaisella äänellä, mutta katse ei hievahtanut monitorista. "Meidän on leikattava heti. Lapsi kaksi voi huonosti. Lapsen kolme napanuora on puristuksissa. Jos odotamme, vaarannamme kaikki kolme."
Saaran huulet olivat kuivat kuin hiekkapaperi. Hän käänsi päänsä sängyn viereistä tuolia kohti, jossa hänen miehensä Tuomaksen olisi pitänyt istua. Tuomas oli luvannut käydä vain "soittamassa yhden lyhyen puhelun". Siitä oli kulunut jo neljäkymmentäviisi minuuttia.
"Soittakaa hänelle uudestaan", Saara sai kuiskattua.
Kätilö Marja yritti. Puhelin siirtyi suoraan vastaajaan.
Kaupungin toisella laidalla, Kulosaaren kartanon yksityisessä juhlasalissa, Tuomas Nyman seisoi valkoisen mansikkakakun ääressä ja nauroi. Iina Peltola — hänen ensirakkautensa lukioajoilta — piti hopeista kakkuveistä käsissään ja odotti, että Tuomas laittaisi kätensä hänen kätensä päälle yhteiskuvaa varten. Joku oli laittanut taustalle soimaan Reijo Taipaleen levyn hiljaiselle äänelle, ja lasit kilisivät pöydällä kuohuviinin kuplista.
Tuomaksen taskussa puhelin värähti kerran. Hän vilkaisi näyttöä, näki Saaran nimen, rypisti otsaansa ja painoi virtapainiketta, kunnes näyttö musteni.
"Tänään on meidän päivämme", mutisi Iina ja nojasi lähemmäs.
Tuomas hymyili ja auttoi häntä leikkaamaan kakun.
Leikkaussalissa Saara allekirjoitti lomakkeen sormilla, jotka olivat jääkylmät.
"Jos allekirjoitan tämän", hän sanoi, "he selviävät?"
"Teemme kaiken minkä voimme", vastasi Rautio.
Saara allekirjoitti. Leikkaus alkoi kirkkaiden lamppujen alla. Saara kuuli katkelmia: "verenpaine laskee", "lisää imua", "lapsi yksi ulkona", "vastasyntyneiden teholle valmiiksi", "vuotaa liikaa". Hän piti itsensä hereillä laskemalla nimiä, jotka oli valinnut itse: Aino. Helmi. Sisu.
Sitten hän kuuli ensimmäisen itkun. Ohut, terävä ääni. Toinen seurasi perässä.
Ja sitten hiljaisuus.
"Lapsi kolme?" Saara sai hädin tuskin äänen kulkemaan.
"Yritämme parhaamme", vastasi joku salin toiselta laidalta.
Saaran näkö sumeni. Hän kuvitteli, miten Tuomas viimein saapuisi, viimein katuisi, viimein pelkäisi hänen puolestaan, viimein valitsisi hänet. Sen sijaan kätilö puristi hänen kättään ja piti siitä kiinni.
Muutama tunti myöhemmin Tuomas palasi sairaalaan, ja hänestä lehahti kakkukuorrutuksen ja Iinan hajuveden tuoksu. Hississä hän harjoitteli mielessään ärtynyttä ilmettä: Saara liioittelee taas. Sairaalat dramatisoivat kaiken. Hän sanoisi, että puhelimen akku loppui kesken.
Mutta synnytysosaston huone oli tyhjä. Sänky oli petattu, ja hänen toimistoltaan tilatut kukat lojuivat koskemattomina ikkunalaudalla. Ei vaimoa. Ei lapsia.
Kätilö kulki ohi kansiot kainalossa. Tuomas tarttui hänen hihaansa.
"Missä Saara Nyman on? Vaimoni. Kolmoset. Keisarileikkaus."
Kätilö räpäytti silmiään. "Saara Nyman?"
"Niin."
Hänen ilmeensä muuttui hämmennyksestä huoleen. "Saara Nyman kotiutui neljä päivää sitten", hän sanoi hitaasti. "Eikö hän ole kotona?"
Tuomas seisoi käytävällä, kukkakimppu kädessään kuin todiste jostain, mitä ei enää voinut korjata. Hän soitti kotiin — ei vastausta. Hän soitti Saaran äidille Espoosta, ja tämä vastasi ensimmäisellä pirahduksella, ääni kylmänä kuin talvipakkanen.
"Saara ja lapset ovat turvassa", äiti sanoi. "Mutta et saa tietää missä. Et vielä."
Tuomas ajoi kotiin Töölöön puoli kymmeneltä illalla, kadut märkinä syyssateesta, ja löysi asunnon oven auki mutta lukon vaihdettuna — vanha avain ei mennyt reikään ollenkaan. Eteisessä lattialla lojui iso ruskea kirjekuori, jonka joku oli työntänyt oven raosta. Sisällä oli kopio avioerohakemuksesta ja erillinen paperi: yhteisen remonttiyrityksen, jota Tuomas ja Saara olivat pyörittäneet kuusi vuotta, osakkeiden luovutuskirja. Saara oli siirtänyt oman 50 prosentin osuutensa kokonaan itselleen firman perustamisasiakirjojen mukaisesti — hänen nimissään oli alusta asti ollut enemmistöosuus, koska yritys oli rahoitettu hänen isältään perimällä 38 000 eurolla.
Kolme viikkoa myöhemmin Tuomas seisoi Kampin kauppakeskuksen edessä olevalla pysäkillä ja katsoi, miten firman uusi logokyltti nostettiin liikkeen ikkunaan — ilman hänen nimeään. Hän oli soittanut kolmeenkymmeneen kertaan. Saara ei ollut vastannut yhteenkään puheluun sen jälkeen, kun lakimies oli lähettänyt viimeisen kirjeen.
Saara istui sillä välin Meilahden sairaalan vastasyntyneiden teho-osaston vierailuhuoneessa, kolme pientä sylikapaloa rivissä lämpöisissä kaapeissa, ja allekirjoitti puhelimessaan avoinna olevan pankkisovelluksen kautta viimeisen siirron: yhteisen tilin sulkeminen ja jäljellä olevien 6 200 euron siirtäminen omalle, uudelle tililleen, jonka nimeen kuului vain hän. Hän ei katsonut ovea, kun se aukesi äitinsä tullessa tuomaan kahvia. Hän katsoi vain Ainoa, joka nukkui pienessä muovikaapissaan, sormet nyrkissä kuin pitäisi kiinni jostain, minkä vain hän tiesi.
