Minä näin hänet torilla joka tiistai. Aina sama paikka, Hakaniemen hallin takana, siinä missä tuuli pyörittää lehtiä ja kyyhkyset odottavat leivänmuruja. Hän myi kananmunia pahvilaatikoista — ei mitään hienoa, tavallisia ruskeita munia, joissa oli päällä vielä vähän olkia. Nainen oli ehkä kuusikymmentäviisi. Villatakki, vaikka oli toukokuu. Sormet kuin kuivuneet oksat, mutta kun hän ojensi vaihtorahat, käsi ei vapissut.
Minä käyn siinä torilla, koska toimistomme on vieressä. Olen kirjanpitäjä, istun yhdeksästä viiteen, ja tiistaisin käyn lounaalla kauppahallin puolella. Näin hänet monta kertaa ennen kuin puhuin sanaakaan. Sitten eräänä tiistaina seisoin hänen laatikkonsa edessä.
— Mitä maksaa tusina? kysyin.
— Kolme euroa, hän vastasi.
— Otan kaksi tusinaa.
Hän pakkasi munat paperikassiin hitaasti, yksi kerrallaan, kuin jokainen olisi ollut arvokas. Silloin hän sanoi:
— Tämä on hyvä hinta. Kaupassa maksaisit enemmän.
— En minä hinnasta tiedä, sanoin. — Teen pannukakkua.
Se oli valhe. En minä pannukakkua tee. Mutta se tuntui helpommalta kuin selittää, että halusin vain ostaa häneltä.
Maksoin. Kävelin toimistolle. Avasin paperikassin työhuoneessa ja istuin pitkään katsomassa munia. Ne olivat kauniita. Jokaisessa vähän erilainen sävy, kuin kivet rannalla.
Sitten aloin nähdä häntä kaikkialla.
Ei fyysisesti. Mutta joka kerta kun työpaikalla tilattiin lounas — kaksikymmentä euroa sushibuffetista, joka jäi puoliksi syömättä — mietin häntä. Kun työkaveri valitti, että kampaaja nosti hinnan kahdeksaankymmeneen viiteen euroon, mietin, montako tusinaa munia se on. Kolmekymmentä tusinaa. Yhdeksänsataa munaa.
Se ei jättänyt minua.
Minä olen nähnyt, miten ihmiset tinkivät niiltä, joilla ei ole varaa antaa periksi. Kerran näin, kun hyvin pukeutunut mies pysähtyi torimyyjän kohdalla ja alkoi hieroa kauppaa kuin olisi ollut pörssissä. Myyjä tarvitsi rahaa. Ostaja nautti voitosta. Minä seisoin siinä vieressä enkä sanonut mitään, ja se oli minun häpeäni.
Nyt minä kerron sen tarinan lapsilleni. Maksan aina täyden hinnan. Joskus enemmän. Se ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on sitä, että toinen ihminen saa pitää arvonsa.
Koska se ei ollut vain kananmunia.
Se oli seitsemän euron narsisseja äitienpäivänä. Se oli kaksi euroa jäätelöstä, jonka lapsi osti omilla säästöillään. Se oli viisi euroa torikassista, joka pelastaa jonkun päivän.
Minä en enää käy torilla tiistaisin. Toimistomme muutti Pasilaan. Mutta kun kuljen Hakaniemen ohi, katson aina entistä paikkaa. Siinä on nyt roskakori.
Ei hän taida enää myydä.
Mutta minä muistan lauseen, jonka hän sanoi viimeisellä kerralla:
— Kyllä se siitä. Aina sitä jotenkin pärjää.
Hän sanoi sen, vaikka kukaan ei kysynyt.
Sitten hän ojensi minulle yhden ylimääräisen munan. Rikkinäisen. Kuori oli haljennut, mutta sisus oli kokonainen.
— Ota, hän sanoi. — Sitä ei voi myydä. Mutta voit syödä sen.
Söin sen keitettynä samana iltana. Suolaa päälle. Se maistui paremmalta kuin mikään, mitä olen syönyt koko elämäni aikana, vaikkei se varmaan eronnut mitenkään niistä toisista.
Vuosi kului. Yhtenä aamuna heräsin ja ajattelin häntä ennen kuin ehdin juoda kahvia.
Se oli lokakuu. Torilla oli hallaa.
Minä menin kauppahallin takana olevalle paikalle. Siinä ei ollut enää edes roskakoria. Pelkkä tyhjä asfaltti, märkä. Joku oli liimannut seinään tarran, jossa luki "Yksityisalue".
Ei kukaan tiennyt hänen nimeään.
Mutta minä muistan, että hän pakkasi munat yksi kerrallaan, ja hänellä oli villatakki toukokuussa, ja hän sanoi "aina sitä jotenkin pärjää" kun kukaan ei kysynyt.
Se riittää.
Minä en enää tingi.
Ei se ole kilttiä. Se on vain maksu siitä, että saan elää tässä maailmassa, jossa joku toinen kantaa munia pahvilaatikossa kylmässä.
Se maksu maksetaan suoraan, käteisellä, ilman kuittia. Se on halvin asia minkä olen koskaan ostanut. Ja kallein.
