Seisoin eteisessä matkalaukku yhä kädessäni, enkä voinut uskoa silmiäni. Ilma oli raskas ja väärän hajuinen. Missään ei tuoksunut tuttu kahvi eikä vanha puulattia, vain pistävä hajuvesi, joka kietoutui kurkkuun kuin huivi.
Käytävältä kuului ääni, jonka en koskaan olisi halunnut kuulla omassa kodissani.
”Ulos minun talostani!”
Käteni jäi ovenkahvaan kiinni, avain putosi lattialle ja kilahti. Käänsin katseeni ja näin Johannan, miniäni, seisovan olohuoneen ovella kädet puuskassa. Hänen takanaan häämötti poikani Mika, joka tuijotti lattiaan kuin parketti olisi yhtäkkiä tullut valtavan kiinnostavaksi.
Minun talostani. Sanat syöpyivät ilmaan. Tämä pieni puutalo Lappeenrannan laidalla oli minun. Olin ostanut sen kaksikymmentä vuotta sitten, vuonna 2004, kun hinnat olivat vielä inhimilliset. Maksoin siitä tasan 68 500 euroa, viimeistä senttiä myöten. Olin pessyt sairaalan käytäviä, silittänyt naapureiden lakanoita ja säästänyt jokaisen kolikon, markan ja euron, kunnes avaimet olivat kädessäni ja itkin. Pentti, mieheni, oli yhä elossa silloin. Muistan, kuinka hän puristi kättäni ja sanoi: ”Nyt meillä on koti.”
Nyt se oli viety.
”Tämä talo on minun, Johanna”, sanoin hiljaa. ”Ei sinun.”
Johannan suupieli värähti, mutta hän nosti leukaansa entistä korkeammalle.
”Mika sanoi, että me muutetaan tänne”, hän sanoi. ”Et sä täällä edes ollut.”
Käännyin hitaasti poikani puoleen. Mika ei nostanut katsettaan. Hän seisoi siinä kuin vieras mies, jonka selkäranka oli sulanut pois. Silloin ymmärsin. Kyse ei ollut mistään väärinkäsityksestä. Tämä oli suunnitelmallista.
Kaksi viikkoa aiemmin olin lähtenyt Helsinkiin hoitamaan siskoani Helenaa, joka oli saanut vakavan keuhkokuumeen. Ennen lähtöä olin pedannut sängyn valkoisiin lakanoihin, kastellut viherkasvit, sulkenut ikkunat ja jättänyt avaimen Mikalle.
”Pidä silmällä”, olin sanonut.
Hän oli nyökännyt. En olisi ikinä arvannut, että hän päästäisi jonkun toisen ottamaan elämäni haltuunsa.
Nyt kengät, joita en tunnistanut, täyttivät eteisen. Vaaleanpunainen takki roikkui naulakossa siinä, missä Pentin vanha nahkatakki oli ollut vuosia. Tuoksu oli niin väkevä, että kurkkua kuristi.
Työnsin makuuhuoneen oven auki. Käteni puristui ovenkarmiin, rystyset valkoisina. Johannan mekot roikkuivat vaatekaapissani. Hänen meikkipurkkansa peittivät lipaston, ja korurasia lepäsi Pentin kehystetyn kuvan vieressä kuin se olisi aina kuulunut siihen.
Sängyllä lojui Johanna itse, lakkaamassa kynsiään juuri pedatuilla lakanoillani. Kynsilakan tuoksu sekoittui hajuveteen.
”Miksi sun tavarasi on täällä?” kysyin.
Johanna nauroi. ”Koska tää on nyt meidän makuuhuone.”
Meidän. Se sana imi ilman huoneesta. Käännyin kohti Mikaa, joka nojaili ovenpieleen.
”Selitä.”
Hän puristi leukaansa. ”Tarvittiin enemmän tilaa. Vuokra-asunto oli liian pieni.”
”Te muutitte mun taloon kysymättä?”
”Ollaan perhettä”, hän mutisi.
Perhe. Purin huulet yhteen, kunnes ne muuttuivat viivaksi. Käänsin selkäni ja kävelin keittiöön. Avasin kaapin – lempimukini, se kukallinen, oli työnnetty taaemmas. Otin sen esiin ja laskin tiskipöydälle. Olohuoneessa Mika istui Pentin nojatuolissa, jalat ristissä, aivan kuin perintö olisi ansaittu pelkällä istumisella.
He eivät olleet tulleet vieraiksi. He olivat ottaneet kaiken.
Kun palasin eteiseen, Johanna odotti yhä. ”Sä voit nukkua vierashuoneessa”, hän sanoi. ”Meidän makkari pysyy meillä.”
Mika nosti vihdoin katseensa, mutta siinä ei näkynyt katumusta. Vain uteliaisuutta. Hän odotti, mitä äiti tekisi.
Minä kumarruin, otin matkalaukkuni kahvasta ja nousin. ”Minä käyn ulkona”, sanoin. ”Älä koske mihinkään.”
Johannan hymy leveni. Mika rentoutui hieman. He luulivat voittaneensa.
Käännyin kannoillani ja lähdin ulos ilman laukkua. En katsonut taakseni. Kävelin suoraan pysäkille, jossa linjan 4 bussi tuli viidentoista minuutin kuluttua. Kello oli 15:42. Istuin ikkunapaikalle ja tuijotin kellastuneita lehtiä, jotka leijailivat jalkakäytävälle.
Poliisiasemalla virkailija, keski-ikäinen mies paksuissa silmälaseissa, kuunteli, kun kerroin tilanteesta.
”Tarvitsen apua”, sanoin. ”Poikani ja hänen naisystävänsä ovat muuttaneet talooni ilman lupaani.”
”Tämä on valitettavasti siviiliasia”, konstaapeli sanoi. ”Emme voi häätää heitä suoralta kädeltä pelkän puheen perusteella. Mutta jos teillä on omistuspaperit, voimme tulla mukaan varmistamaan, ettei tilanne kärjisty.”
”Paperit ovat talossa, makuuhuoneen kaapissa”, sanoin. ”Voin hakea ne.”
”Hyvä. Odottakaa, niin otan mukaan pari työtoveria.”
Puolen tunnin kuluttua seisoin taloni edessä poliisiauton vierellä. Mika ja Johanna ilmestyivät kuistille. Johannan ilme muuttui ylimielisestä epäluuloiseksi.
”Mitä ihmettä?” Mika kysyi. ”Äiti, soititko poliisit?”
”Haen sen, mikä on minun”, sanoin ja astuin sisään poliisit kannoillani.
Johanna tukki eteisen käytävän. ”Ei täällä ole mitään haettavaa! Me asutaan täällä, me ollaan perhe! Mika, sano sille!”
Mika avasi suunsa, mutta sulki sen. Konstaapeli pysyi rauhallisena. ”Rauhoittukaahan. Rouva Virtanen hakee paperinsa, katsotaan sitten.”
Menin makuuhuoneeseen ja avasin kaapin ylähyllyltä vanhan pahvilaatikon. Sieltä löytyi muovitasku, jossa olivat kauppakirja, lainhuutotodistus ja veroilmoitukset. Toin ne olohuoneeseen ja ojensin poliisille.
”Tässä”, sanoin.
Konstaapeli silmäili papereita hitaasti. Sitten hän kääntyi Johannan ja Mikan puoleen. ”Nämä näyttävät olevan kunnossa. Rouva Virtanen on kiinteistön laillinen omistaja. Teillä ei ole täällä oleskeluoikeutta ilman hänen suostumustaan.”
Johannan kasvot punastuivat. ”Tuo talo on puoliksi minun, koska olen naimisissa Mikan kanssa! Me on asuttu täällä viikkoja, me ollaan maksettu remonttia – kysykää vaikka naapureilta!”
”Se on perätön väite”, sanoin. ”Tämä talo on ollut minun kaksikymmentä vuotta, eikä heillä ole tänne mitään laillista perustetta.”
Mika astui eteenpäin, ääni matalana. ”Äiti, sinä sanoit, että voimme asua täällä kun olet poissa. Etkö muista?”
Seisoin paikallani, kädet nyrkissä. ”En ole koskaan sanonut, että saatte viedä makuuhuoneeni ja kohdella minua kuin vierasta omassa kodissani.”
Johanna tempaisi Mikaa käsivarresta. ”Sano sille! Sano, että meidän pitää jäädä!”
Mutta konstaapeli pysyi lujana. ”Hyvät ihmiset, tämä on riita-asia, mutta faktat ovat selvät. Jos rouva Virtanen haluaa, hän voi hakea häätöä käräjäoikeuden kautta, ja silloin te lähdette pakolla. Suosittelen, että hoidatte tämän sovinnolla.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Mika katsoi minua, ja jokin hänen katseessaan murtui. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.
”Okei”, hän sanoi. ”Me lähdetään.”
Johanna parahti. ”Et voi olla tosissasi! Meillä ei ole minnekään mennä!”
Mutta Mika oli jo kääntynyt. Hän otti Johannaa olkapäästä ja ohjasi hänet eteiseen. ”Haetaan tavarat. Saat sitten syyttää minua.”
Johanna yritti vastustella, mutta lopulta hänkin antoi periksi. He pakkasivat nopeasti: kenkäpareja lensi muovikasseihin, meikkipurkit kolahtelivat pahvilaatikkoon. Mika kantoi nöyryytettynä ulos pahvilaatikkonsa, Johanna perässään, laukku sylissä. He lastasivat tavarat vuokraamaansa pakettiautoon.
Kun ovi paukahti kiinni heidän perässään, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Syvä, puhdas hiljaisuus.
Poliisit nyökkäsivät minulle. ”Toivotaan, ettei tarvitse enää soitella”, konstaapeli sanoi. ”Paperit kannattaa pitää tallessa.”
”Pidän”, sanoin.
He lähtivät. Käännyin ja menin keittiöön. Avasin kaapin ja nostin esiin kukallisen mukini – se oli yhä tiskipöydällä, mutta kaadoin siihen kahvia. Juhla Mokka -paketti oli tutulla paikalla kahvinkeittimen vieressä.
Istuin ikkunan ääreen, mukia molemmin käsin pidellen. Kello oli 17:10. Pihan koivusta putosi lehti, pyöri ilmassa ja laskeutui maahan.
Nousin ja menin makuuhuoneeseen. Repäisin Johannan mekot alas vaatekaapista ja tungin ne jätesäkkiin. Meikit, korut, kaiken. Kannoin säkin ullakolle odottamaan noutoa.
Sitten hain ullakolta Pentin vanhan nahkatakin. Ravistelin siitä pölyt ja ripustin sen eteiseen, siihen missä vaaleanpunainen takki oli ollut. Nostin Pentin kuvan takaisin lipaston päälle, keskelle.
Nurin lattialta vaaleanpunaisen sormikkaan, jonka he olivat unohtaneet. Heitin sen roskikseen.
Istuin sängylle, lakanat yhä sileinä. Suljin silmät. Hengitin sisään talon tuoksua – puuta, pölyä, ja nyt kahvia. Puhelimeni värisi. Se oli viesti Helenalta: ”Miten siellä menee? Täällä kaikki hyvin.” Vastasin: ”Talo on minun. Lepää rauhassa.”
Laskin puhelimen pois ja nousin. Illalla söin voileivän seisten tiskin ääressä, pimeässä keittiössä, jonka ikkunasta näkyi katulamppujen keltainen valo. Painoin sormet hetkeksi lasia vasten, sitten nostin mukin huulilleni ja kuiskasin:
”Tämä on minun.”
