“Kädet irti siitä mekosta! Sinulla ei ole varaa edes sen puhdistukseen, saati korvaamiseen.”
Johanna Vuorinen tempaisi valkoisen silkkipuvun Elisa Niemisen käsistä niin rajusti, että kristallihelmiä helähti pukuhuoneen lasiovea vasten. Elisa ei hievahtanutkaan. Hän seisoi sovituslavan reunalla, sormet vielä koholla, kuin kangas olisi viety kesken huolellisen tarkastelun. Toisessa kädessään hän puristi pientä nahkakantista valokuva-albumia.
Salonki hiljeni. Hämeenkadun ikkunoita piiskasi iltapäiväsade, ja kello vastaanottotiskillä näytti 14:47. Muutama morsian kääntyi katsomaan, ja samppanjapöydän luona nuori mies laski punakuorisen iPhonensa vaakaan – linssi kohti Johannaa. Johanna painoi mekon rintaansa vasten teatraalisen suojelevasti. Hänen huulillaan oli Chanelin Rouge Allure, ja se näytti kovalta, säröilevältä.
“Tää ei oo mikään kirpputoripöytä. Jotkut vaan kävelee sisään tajuamatta, missä on.”
Elisa laski albumin sylinsä suojaan ja harjasi märkää villakangastakkiaan. “Kyllä mä tajuun, missä mä olen.”
Johanna hymähti. “Täällä palvellaan vaan vakavia asiakkaita.” Hänen katseensa pyyhkäisi vastaanottotiskiä, missä nuori nainen selasi sähköpostejaan turhan määrätietoisesti. “Ooksä varannu ajan?”
“En. Mä tulin tapaamaan omistajaa.”
“Omistaja ei tapaa ketään kadulta.” Johannan korkokengät kopisivat marmorille. “Me palvellaan vaan vakavasti otettavia.”
Elisan katse pysähtyi mekon olkasaumaan. Hän kumartui lähemmäs, melkein haistellen kangasta. “Tuo sauma vetää. Vuori on leikattu väärään lankasuuntaan.”
“Mitä sä selität? Emmä nää mitään vetoa. Sitä paitsi sun ei tarvii arvioida mitään.” Johanna huiskautti kättään.
“Oon mä ollut alalla kauemmin kuin sulla on ikää.”
Mies punakuorisella puhelimella hymyili ja zoomaili. Johanna punastui. “Nyt riitti. Voit poistua, tai kutsun vartijan.”
“Loppuuko keskustelu aina näin kun asiakas sanoo jotain?” Elisa kysyi ja sipaisi albuminsa kantta.
“Tän mekon hintalappu on nelkytkaks tuhatta. Siinä ei ole virheitä.”
“Hintalappu ei korjaa saumaa. Mutta mä en tullut tänne saumasta.” Elisa avasi albumin ja nosti sen niin, että Johannakin näki. Kuvassa oli kaksi naista ateljeen edessä, vanhanaikaiset mittatilauspuvut yllään. “Mä tulin hakemaan tätä. Se oli jäänyt tänne takahuoneeseen.”
Johannan peukalo hankasi refleksimäisesti etusormeaan vasten, ja hän tunsi, kuinka mekon helmikirjonnasta irtosi yksi kristallihelmi – se vieri lattialle ja pysähtyi vasten pöydänjalkaa.
Elisa käänsi sivua. Albumin nahkakansi narisi. “Mä perustin Ateljee Safiirin kolmekymmentä vuotta sitten. Poikani Mika palkkasi sut. Ehkä sä muistat hänet?”
Johannan kasvot jähmettyivät. Hän unohti irronneen helmen, ja sanat “rouva Nieminen” jäivät hänen huuliensa väliin, pelkästi huulipunan muotoisena.
“Voitko soittaa Mikalle?” Elisa sanoi ja sulki albumin. “Kerro, että äiti odottaa.”
Muutama minuutti myöhemmin lasiovi heilahti auki ja Mika Nieminen, nelikymppinen ja huoliteltu, astui sisään sadetakki harteillaan. Hänen ilmeensä ei ollut hämmentynyt vaan syvästi ärtynyt. “Äiti? Mikset sä soittanut? Mä sanoin, ettei sun pidä puuttua mun myyntiin.”
Hän ei halannut äitiään, vaan pysähtyi Johannan ja Elisan väliin.
“Mä en puutu mihinkään,” Elisa sanoi ja nosti albumin. “Tulin vaan tämän takia. Mutta tuo mekko –” hän nyökkäsi kohti tuolia, jolle Johanna oli laskenut puvun, “– siinä on olkasaumavirhe. Kannattaa korjata.”
Mika vilkaisi Johannaa. “Pidä huoli, että se tarkistetaan.”
Johanna nyökkäsi, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin.
Elisa veti sadetakkinsa tiukemmin ympärilleen ja astui sovitustuolin ohi. Hänen sormensa hipaisivat mekon vasenta olkasaumaa, aivan kevyesti, ja sitten hän oikaisi sitä, aivan kuin parantaakseen sen. Kukaan ei sanonut mitään. Hän käveli ovelle, ja ulkoa kantautui sateen ropina.
“Nähdään kotona teellä,” hän sanoi ovea avatessaan. “Korjaa se sauma, Mika.”
Ovi sulkeutui. Mika tuijotti ovea ja huokaisi. Sitten hän katsoi Johannaa. “Siivoa toi helmi lattialta. Mulla on tilintarkastaja tulossa viideltä.”
Johanna nyökkäsi uudelleen, ja kun Mika katosi takahuoneeseen, hän kyykistyi, poimi helmen ja katseli sitä. Sen reuna oli terävä, ja siinä näkyi pieni särö.
