Minä istuin juhlasalin kolmannessa rivissä, suoraan keskikäytävän vieressä, ja yritin olla itkemättä. Ei siksi, ettei olisi ollut aihetta. Päinvastoin. Valkoiset lakit kahdella täysin samanlaisella päällä salin etuosassa saivat kurkkuni puristumaan tavalla, johon en ollut osannut varautua.
Sanni ja Iida. Kahdeksantoista vuotta sitten ne kaksi pientä nyyttiä olivat mahtuneet kumpikin yhdelle käsivarrelleni. Nyt he seisoivat muiden uusien ylioppilaiden joukossa, selkä suorana, hymy hermostuneena mutta odottavaisena.
Rehtori luki nimiä ja ojensi ruusuja. Kun kuului tuplanimi – *Mäkelä, Sanni ja Iida* – sali taputti, minä taputin kovempaa kuin muut, vaikka kämmeniä poltti.
Sanni otti mikin käteensä niin kuin olisi tehnyt sitä aina. Iida seisoi vieressä, katse salin takaosassa. Minä tiesin, mitä hän näki. Minäkin olin nähnyt.
Ovella seisoi nainen beigessä trenssitakissa, hiukset tummemmiksi värjättyinä, kädessä kaksi isoa lahjakassia. Jaana.
Hengitykseni pysähtyi. Olin tiennyt hänen olevan kaupungissa, naapuri oli sanonut nähneensä hänet torilla edellisviikolla, mutta tämä… En ollut kertonut tytöille. Olin ajatellut, ettei hän tulisi. Eihän hän ollut tullut koskaan ennenkään.
Sanni kopautti mikkiä kevyesti ja hymyili saliin päin, mutta katse pysyi takaovella.
– Meille on tulossa lahjoja, hän sanoi, ja ääni oli tyyni, melkein leikkisä. – Mutta ennen kuin otamme mitään vastaan, haluamme kertoa pienen tarinan.
Sali hiljeni. Ilmastointilaitteen hurina kuului yhtäkkiä korviin kuin jääkaapin moottori yöllä. Jaana pysähtyi käytävän puoliväliin. En nähnyt hänen ilmettään, mutta hartiat jännittyivät.
– Koko elämämme ajan olemme kuulleet yhden ainoan tarinan äidistämme, Iida jatkoi, eikä hänen äänensä värissyt. – Emme isältä. Isä ei koskaan puhunut hänestä pahaa.
– Isä sanoi aina, että jokainen tekee omat valintansa ja meidän pitää oppia elämään ilman katkeruutta, Sanni lisäsi. Hänen sormensa puristivat mikrofonia, rystyset vaalenivat.
Jaana avasi suunsa. Kuulin sen pienen hengähdyksen, yrityksen sanoa jotain, mutta Sanni jatkoi ennen kuin yksikään tavu ehti ulos.
– Kahdeksantoista vuotta ilman puhelinsoittoa. Kahdeksantoista vuotta ilman syntymäpäiväkorttia. Kahdeksantoista vuotta ilman ainuttakaan joulutervehdystä.
Sanoilla oli paino. Ne putoilivat salin lattiaan kuin kivet. Rehtori katsoi kengänkärkiään. Pari opettajaa yski. Istuin paikoillani, enkä pystynyt liikkumaan.
Jaana astui askeleen eteenpäin, lahjakassit heiluivat.
– Tytöt, minä tulin korjaamaan…
– Me olimme lapsia, Iida sanoi hiljaa, mutta jokainen salissa kuuli. – Kun meillä oli kuume, isä valvoi koko yön. Kun meillä oli ensimmäinen joulujuhla koulussa, isä otti palkatonta vapaata töistä päästäkseen sinne. Kun me onnistuimme jossain, isä oli aina ensimmäinen, joka halasi.
Kurkkuani kuristi niin, etten nähnyt enää kunnolla. Painoin sormet silmäkulmiin.
Sanni laski mikin käsivarrelleen ja katsoi suoraan äitiinsä.
– Tänään me emme halua puhua siitä, kuka lähti.
Sitten hän kääntyi katsomaan minua. Iida teki samoin. Yhtäkkiä koko sali tuntui katsovan minuun, ja minä halusin vajota penkin alle, mutta tyttöjen katseissa ei ollut sääliä. Siinä oli jotain paljon suurempaa.
– Isä, tuletko tänne?
Jalkani toimivat ennen kuin ehdin ajatella. Nousin ja kävelin käytävää pitkin. Jaanan ohi kulkiessani tunsin hänen hajuvetensä, saman minkä hän oli käyttänyt vuosia sitten silloin kun vielä jakoi kanssani aamukahvin ennen kuin katosi eräänä aamuna ja jätti pinnasängyn viereen pelkän lapun, jossa luki ettei hänestä ollut tähän.
Nousin lavalle. Sanni otti yhden Jaanan lahjakasseista, jotka tämä oli ehtinyt laskea lavan reunalle, ja siirsi sen syrjään.
– Lahjat eivät osta kahdeksaatoista vuotta, hän sanoi. Ei ilkeästi. Toteamuksena.
Sitten Iida veti ylioppilasmekkonsa taskusta pienen kirjekuoren. Hän avasi sen hitaasti. Sisällä oli kaksi taitettua paperiarkkia ja yksi valokuva.
– Me kirjoitimme tämän viikko sitten, Sanni sanoi. Hänen äänensä särkyi nyt ensimmäisen kerran. – Miehelle, joka ei valinnut meitä vain yhtenä päivänä. Hän valitsi meidät jokaisena päivänä.
Hän ojensi valokuvan minulle. Siinä he olivat, viisivuotiaina, pyörän selässä molemmat, kypärät vinossa, minä juoksemassa vierellä kun toinen meinasi kaatua. Muistin sen hetken. Ihan tavallinen tiistai-ilta.
Otin kuvan vastaan. Sormeni tärisivät.
Sali räjähti aplodeihin. Ensin muutama taputus, sitten koko eturivi nousi seisomaan, ja sitten kaikki muutkin. En kuullut enää mitään muuta kuin sen pauhinan ja oman sydämeni jyskytyksen.
Tytöt kietoivat kätensä ympärilleni. Painoin leukani Sannin päälakea vasten, Iidan hiukset osuivat poskeeni. Ne tuoksuivat samalta shampoolta kuin silloin kun he olivat viisitoistavuotiaina ja ostimme sen yhdessä prismasta.
Nostin katseeni vasta kun aplodit alkoivat hiljentyä. Jaanaa ei enää näkynyt. Lahjakassit olivat jääneet lavan reunalle, vähän kallelleen.
Me jäimme siihen, lavan keskelle, valkoisten kukkien ja appelsiinimehutuoppien keskelle. Ei mikään täydellinen perhe. Mutta oikea.
Sanni nykäisi hihaani.
– Mennäänkö syömään? Se thaimaalainen paikka on auki.
Nauroin, vaikka poskilla oli märkää. Iida pyyhki omaansa ja otti minua kädestä.
Ulkona satoi toukokuista tihkua. Lakit olivat jo vähän kastuneet, kun kävelimme kohti autoa, samaa vanhaa farmaria jonka takapenkillä he olivat kasvaneet.
