Hissi nousi hitaasti, ja Emilia laski kerroksia hengityksen tahdissa. Kolmen vuoden ajan tämä matka oli syönyt häntä — neljäkymmentäneljä sekuntia joka aamu, kun ikkunan takana Itämeri velloi harmaana ja sade piiskasi Kruunuvuoren tornin lasiseiniä.
Tänään hän puristi oikeassa kädessään yhtä paperia. Irtisanoutumisilmoitus. Kuudes versio. Ensimmäinen luonnos oli syyttänyt Sakua suoraan rikoskumppanuudesta, toinen oli listannut painajaiset, punaiset numerot jotka eivät jättäneet rauhaan. Lopullisessa oli neljätoista lausetta ja faktoja — tunteet olivat tällaisille miehille vain dataa, jota saattoi käyttää sinua vastaan.
Ovi avautui mustalle marmorille ja hiljaisuudelle, joka painoi kuin lupaus väkivallasta. Respassa istui Jani, pää painettuna kuuloketta vasten.
— Olet ajoissa, hän sanoi. — Samoin hän.
— Ei hän ole täältä lähtenyt mihinkään.
Emilia ylitti lattian napakoin askelin, sateen piestessä ikkunoita, ja työnsi tammiovet auki Sakun työhuoneeseen. Pomolla ei ollut takkia, paidanhihat oli kääritty kyynärpäihin. Musta mustekuvio kiemurteli ranteesta ylös. Hän ei näyttänyt Helsingin pelätyimmältä mieheltä, vaan väsyneeltä kolmekymppiseltä, joka odotti maailman pyytävän anteeksi huonoa yötään.
— Raision kuvio viivästyy, Saku sanoi nostamatta katsettaan. — Tarkista liiton reservit puoleenpäivään mennessä.
Emilia laski paperin pöydälle.
— Lähden.
Naputus lakkasi. Viisitoista sekuntia Saku tuijotti valkoista liuskaa koskematta siihen. Sitten hän kohotti katseensa, eikä siinä ollut yllätystä — vain kylmää laskelmointia.
— Kuka tietää?
— Tämä ei ole turvallisuustiedustelu.
— Kuka tietää, että lähdet?
— Ei kukaan.
— Äitisi?
— Kuollut kaksi vuotta. Olit hautajaisissa.
Hänen leukansa kiristyi.
— Ystävät?
— Tämä työ varmisti, ettei niitä ole montaa.
— Haluatko lisää rahaa?
— En.
— Uuden tittelin. Toimiston jossain muualla kuin tässä tornissa.
— Haluan elämän, jossa veritahrainen pesulan kuitti ei jää yrityskauppasopimuksen viereen mappiin.
Jokin välähti hetken hänen silmissään.
— Löysit kuitin.
— Löysin todisteet siitä mitä nuo numerot rahoittavat.
— Tiesit kuka minä olen.
— Tietäminen ja turruksi tuleminen eivät ole sama asia.
Hän astui askeleen taaksepäin ovea kohti.
— Lentoni on kuudelta.
Saku kurkotti pöydän alle. Raskaat lukot naksahtivat ovenkarmeissa. Emilia pyörähti ympäri.
— Mitä teit?
— Lukitsin kerroksen.
— Et voi pitää minua täällä.
— Et kävele lentoasemalle.
— Tämä on kidnappaus.
— Hoidat rahaa miehille jotka ovat haudanneet ruumiita parkkihallien alle. Säästä moraalisaarna.
Hän nousi pöydän takaa. Emilia perääntyi.
— Koske minuun, niin jokainen piilottamani tiedosto menee liittovaltion tutkijoille.
— Sinulla ei ole kuolleen miehen kytkintä.
— Kokeile.
Saku pysähtyi niin lähelle, että tuoksui setriltä ja kahvilta ja tupakalta.
— Luin irtisanoutumisesi ennen kuin tulostit sen.
Veri pakeni Emilian kasvoilta.
— Se tiedosto oli omalla koneellani.
— Joku kopioi sen kotiverkostasi viime yönä.
Pelko syrjäytti viimein vihan. Hän käänsi monitorin Emiliata kohti — parkkihalli hänen kerrostalonsa alla, 4:13 aamuyöllä. Huppupäinen mies avasi Volvon takaluukkua, sujautti jotain vararenkaan alle. Sormessa välähti hopeasormus: Sakun suvun vaakuna.
— Minun piti ajaa tuolla autolla kentälle, Emilia kuiskasi.
— Tiedän.
Kuva siirtyi suoraan live-otokseen. Volvo seisoi Sakun omassa hallissa, minne Jani oli sen hinannut seurattuaan Emilian reitin. Takapuskurin alla vilkkui punainen valo.
Ruutu leimahti valkoiseksi. Lattia tärisi jalkojen alla. Jossain toimiston ulkopuolella alkoi ulvoa hälytys.
Kasvoilla ei värähtänytkään.
— Sinun irtisanoutumisesi ei ollut koskaan vapauttava sinua, hän sanoi. — Sen piti saada murhasi näyttämään minun murhaltani.
Savua vyöryi hallin kameran edessä. Hetken Emilia ei kuullut mitään muuta kuin elektronisen sireenin kirkunan. Hänen autonsa oli poissa. Urheilukassi, passi vaellusoppaan välissä, käteisellä ostettu prepaid-puhelin — kaikki mustina kappaleina betonikaton alla.
Saku sammutti hälytyksen paneelista, käsi täristen kerran koodia näppäillessä.
— Toit sen omaan rakennukseesi?
— Se oli jo eristetty suojaseinän taakse.
— Käytit autoani todisteena kertomatta minulle.
— Jos olisin varoittanut sinua ennen kuin astuit sisään, joku olisi voinut vaihtaa suunnitelmaa.
— Suojelit siis minua päättämällä mitä saan tietää.
Hänen katseensa kovettui.
— Sormus oli tarkoitettu nähtäväksi. Uskottelemaan, että minä tilasin iskun.
— Lukitsit minut toimistoosi heti kun irtisanouduin.
— Nämä eivät ole mielikuvia. Nämä ovat valintoja.
Ovet aukesivat. Jani seisoi ovella, poskessa nokea ja kulmakarvan yllä haava.
— Ei uhreja. Pommiryhmä tutkii jäänteitä.
Emilia hengitti syvään.
— Joku, jolla on sukusi vaakunasormus, asensi pommin autoosi — minun autoani, jonka sinä siirsit tänne. Entä jos en olisi tullut tänne tänään?
— Olisit ajanut suoraan ansaan.
Saku laski oman sormuksensa pöydälle. Ei vaakunaa. Pelkkää terästä.
— Lopetin sen käytön kun veljeni kuoli.
— Kuka sitten?
— Jokainen vihitty kapteeni. Eläköityneitä miehiä. Kuka tahansa tarpeeksi taitava takaamaan kopion.
Hänen katseensa porautui Emilian läpi.
— Ennen kuin ehdit ehdottaa — ei poliisia.
— Minä soitan, kenelle haluan, Emilia sanoi. — Joku yritti murhata minut. Jos se on totta, viranomaiset kuuluvat tänne. Jos kyseessä on pelkkä esitys pelotellaksesi minut jäämään…
— Tiedät mitä poliisi löytää tältä kerrokselta.
— Kolmen vuoden työsi. Sinut pidätettäisiin meidän muiden mukana.
Se osui. Saku kääntyi Janin puoleen.
— Palauta puhelin. Itäsiiven neuvotteluhuoneeseen puhdas linja.
Kesti kaksitoista minuuttia, ennen kuin Emilia istui neuvottelupöydän ääressä ja näppäili Mira Laukkasen numeron. Mira oli hoitanut hänen äitinsä kuolinpesän — juristi, jolle totuus oli tärkeämpi kuin laskutus.
— Työnantajani lukitsi minut työhuoneeseensa sen jälkeen, kun joku räjäytti autoni, Emilia sanoi.
Puhelimessa oli pitkä hiljaisuus.
— Onko työnantajasi Saku Ranta?
Emilia katsoi lasin läpi miestä, joka oli kolme vuotta omistanut hänen jokaisen hereilläolotuntinsa. Saku seisoi kädet taskuissa, odottaen.
— Kyllä, hän sanoi. — Mutta en soita vain ilmoittaakseni rikoksesta. Tarvitsen notaarin, joka rekisteröi tiedoston heti, ja toisen kopion KRP:lle kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, ellei minua näy elossa.
Saku jähmettyi lasin takana.
Emilia kuuli Miran hengityksen.
— Sinulla on siis vakuutus, Mira sanoi.
— Minulla on jokainen tilisiirto, jokainen valekaupan allekirjoitus ja kolme salattua muistitikkua. Yksi on jo matkalla poliisin verkkopalvelimelle, mutta sen purkukoodi laukeaa vasta huomenna puolilta öin. Toinen on asianajotoimistossasi tänä aamuna. Kolmas — tuijotan sitä nyt.
Hän nosti tyhjää USB-tikkua ilmaan niin, että Saku näki.
— Tämä on nyt neuvottelu, ei uhkaus, Mira sanoi tottuneesti. — Mitä pyydät?
Emilia nousi seisomaan ja avasi neuvotteluhuoneen oven. Hän astui takaisin Sakun eteen, puhelin yhä korvalla.
— Haluan hissit auki. Haluan että Jani vie henkilökohtaisesti kaksi miljoonaa euroa niille kolmelle perheelle, joiden leipomot sinä poltit Raisiossa viime keväänä. Ja haluan Sakun allekirjoittavan paperin, jossa hän luopuu kaikista vaateista minua ja lähipiiriäni kohtaan. Nyt.
Sakun kasvoilla liikkui jotain — ei raivoa, vaan outoa kunnioitusta.
— Entä jos en suostu?
— Sitten painan ‘lähetä’ tässä ja nyt. KRP saa samalla kopion. Sinulla on ehkä viisi minuuttia ennen kuin seurantaryhmä ryntää tänne.
Hän ojensi puhelimen niin, että Mira kuuli.
— Teidän siirtonne, herra Ranta, Miran ääni sanoi kuulokkeesta. — Minulla on jo tiedosto toimistollani.
Saku tuijotti Emiliaa pitkään. Sitten hän ojensi kätensä, otti puhelimen ja sanoi:
— Laatikaa paperi. Summa on kaksi pilkku yksi miljoonaa. Perheille, ei välikäsien kautta. Jani tekee siirron tunnin sisällä.
Hän katkaisi puhelun ja ojensi laitteen takaisin.
— Olisit sopinut tähän maailmaan paremmin kuin moni.
Emilia työnsi tikun povitaskuunsa.
— En halunnut sopia. Halusin pois.
Hissin ovet liukuivat auki. Hän astui sisään ja painoi katutasoa. Ennen kuin ovet sulkeutuivat, hän katsoi vielä kerran Sakun suuntaan.
Viikkoa myöhemmin Emilia seisoi satamassa, kädessään poltettu matkalippu Tukholmaan — lentolippu olisi ollut liian helppo jäljittää. Hänen puhelimensa värisi: Mira oli lähettänyt linkin uutiseen. KRP:n erikoisyksikkö oli tehnyt ratsian Kruunuvuoren torniin edellisenä yönä. Saku Ranta ja yksitoista muuta oli pidätetty.
Emilia ei hymyillyt. Hän poisti viestin, käveli laivaan ja osti kupin kahvia. Hän oli luvannut itselleen, ettei enää koskaan katsoisi taakseen.
Mutta kahden vuoden kuluttua, kun hän avasi postilaatikon uudessa osoitteessa Oulussa, sieltä putosi pelkkä valkoinen kirjekuori ilman lähettäjää. Sisällä oli valokuva Sakusta vankilan pihalla — ja kääntöpuolella yksi lause, kirjoitettu musteella jota hän tunnisti liiankin hyvin: *Kiitos reilusta pelistä.* Mitään muuta ei tullut, eikä koskaan tulisi.
