Ensimmäisen kerran, kun näin sen, painoin juuri mieleeni neurologin sanoja. ”Kuntoutuminen vie aikaa, Minna. Paljon aikaa.” Poikani Eelis istui vieressäni tuolilla täysin hiljaa. Kahdeksanvuotias, joka oli ennen puhunut tauotta, on nyt ollut kuukausia hiljainen kuin kivi. Liian raskas aivokalvontulehdus oli vienyt hänestä kaiken energian.
Kävelimme hitaasti Tampereen Pyynikin puiston läpi. Sumuinen syyskuun aamu, maassa märkiä lehtiä. Eelistä paleleva käsi puristui omaani.
Silloin kuulin sen. Pientä, epätoivoista sirkutusta.
Eelis pysähtyi kuin seinään. ”Äiti. Tuolla.”
Vanhan männyn juurella räpiköi orava. Sen toinen takajalka laahasi maata, turkki oli märkä ja likainen. Se yritti kiivetä runkoa pitkin, mutta putosi aina takaisin. Joka kerta se yritti uudelleen ja epäonnistui.
”Se ei pysty liikkumaan”, Eelis kuiskasi. Hänen äänessään oli jotain mitä en ollut kuullut pitkään aikaan. Huolta.
”Tarvitaanko meidän tehdä jotain?”
Eelis nyökkäsi. Hitaasti, mutta varmasti. Se nyökkäys oli ensimmäinen oma-aloitteinen asia, jonka hän teki viikkoihin.
Minulla oli eväsrasian päällä pieni pyyhe. Lähestyin oravaa varovasti, sydän hakaten. Se yritti paeta, mutta jalka petti alta. Onnistuin kietomaan pyyhkeen sen ympärille. Pieni ruumis tärisi, mutta hampaat eivät uponneet sormiini.
”Se on shokissa”, sanoi eläinlääkäri Juhani Mäkelä myöhemmin klinikalla. Hän tunnusteli takajalkaa hellästi. ”Ei murtunut. Sijoiltaan. Saadaan kuntoon, mutta se tarvitsee lepoa. Pystyttekö te pitämään sitä kotona? Luonnonvaraiset oravat ovat aika vaativia potilaita.”
Vilkaisin Eelistä. Poika seisoi aivan tutkimuspöydän vieressä ja tuijotti oravaa silmät loistaen.
”Pystymme.”
Kotona teimme sille pedin isoon pahvilaatikkoon. Vanhoja pyyhkeitä, sanomalehtiä silputtuna. Eelis oli koko illan polvillaan laatikon edessä, täysin liikkumatta.
”Sen nimi on Nalle”, hän sanoi.
”Nalle?”
”Koska se on pieni ja pehmeä. Niin kuin nallekarhu.”
Nalle oli aluksi arka. Piiloutui nurkkaan, söi vain öisin kun kukaan ei nähnyt. Mutta muutaman päivän kuluttua se alkoi tulla esiin. Se katsoi Eelistä pienillä mustilla silmillään ja odotti.
Ja Eelis – se oli kuin joku olisi sytyttänyt valon sisälle. Joka aamu hän juoksi alakertaan katsomaan oravaa. Toi sille pähkinöitä, auringonkukansiemeniä, omenanpaloja. Luki sille ääneen sarjakuvia.
”Se kuuntelee, äiti. Se katsoo suoraan minuun kun luen.”
Kahden viikon päästä tuki otettiin pois. Jalka oli parantunut. Oli aika viedä Nalle takaisin puistoon.
Se oli lauantai, satoi. Eelis piti laatikkoa sylissään koko automatkan.
Puistossa Nalle hypähti maahan, katsoi meitä hetken, ja sitten se ampaisi puuta pitkin ylös. Ensimmäiselle oksalle. Toiselle. Katosi neulasten sekaan.
Eelis nyökkäsi hitaasti. Sitten hän kääntyi ja käveli takaisin autolle. Pelkkä pieni selkä sateessa.
Seuraavat päivät olivat hiljaisia. Eelis ei halunnut lähteä ulos. Istui sohvalla ja katsoi ikkunasta, vaikka ei siellä ollut mitään. Minä hermostuin. Olin nähnyt pienen edistysaskeleen, ja nyt se oli mennyt.
Viisi päivää myöhemmin olin keittiössä. Aamukahvi puoliksi juotuna, radio hiljaisella. Yhtäkkiä – kop kop kop.
Ikkunaan. Pieni, rytmikäs naputus.
Käännyin ympäri.
Ikkunalaudalla, keittiön ikkunan takana, istui orava. Nalle. Pieni valkoinen läiskä vasemman korvan takana – tunnistin sen heti. Se piti suussaan käpyä.
”Eelis!” huusin. ”Tule heti!”
Poika ryntäsi keittiöön. Kun hän näki sen, hänen suunsa levisi hitaasti hymyyn. Ensimmäinen oikea hymy kuukausiin.
Avasin ikkunan. Nalle hyppäsi sisään, laskeutui pöydälle, käveli Eeliksen eteen ja pudotti kävyn. Sitten se istui takajaloilleen ja katsoi poikaan.
”Se… se toi lahjan.”
Eelis kyykistyi ja otti kävyn käteensä kuin se olisi ollut kultaa. Nalle kipusi hänen olkapäälleen ja kietoi häntänsä pojan kaulan ympärille. Eelis nauroi. Kuulin sen naurun – se ei ollut pakotettua, se oli kevyttä ja aitoa.
Siitä aamusta lähtien Nalle tuli melkein joka päivä. Se koputti ikkunaan yhdeksältä aamulla. Joskus se toi tammenterhoja, joskus sammalta. Kerran se toi naapurin pyykkinarulta tipahtaneen villasukan.
”Se on kuin pieni koira”, Eelis sanoi ja heilutti kepinpätkää. Nalle toi sen takaisin.
Neurologi, tohtori Koskinen, katsoi käyriä ja raportteja. Kulmat kohosivat. ”En odottanut tällaista kehitystä. Mitä te olette tehneet?”
”Meillä on ollut apua”, sanoin. ”Punaturkkinen, nelijalkainen apu.”
”No”, tohtori hymyili. ”Jos se toimii, jatkakaa. Eläinten vaikutus on tunnettu asia, mutta tällainen vaste on harvinaista.”
Kevät tuli. Eelis juoksi jo pihalla, hengästyi, istui hetkeksi ja jatkoi taas. Hänen kasvoillaan oli väriä, hän puhui enemmän. Nalle seurasi häntä takapihalla kuin varjo.
Toukokuussa Nalle toi mukanaan toisen oravan. Pienemmän, aremman. Se ei tullut sisään, istui vain ikkunalaudan reunalla ja katseli.
”Se on Nallelle tyttöystävä”, Eelis kuiskasi innoissaan. ”Sen nimi on Nelli.” Nimi jäi.
Kesäkuun alussa heräsin varhaiseen koputukseen. Aurinko ei ollut vielä noussut kunnolla. Nalle istui ikkunalla, mutta se ei odottanut ruokaa. Se juoksi edestakaisin, sirkutti hermostuneesti ja kääntyi aina kohti pihaa.
”Jotain on vialla”, sanoin Eelikselle. Vedimme kengät jalkaan.
Nalle johdatti meidät pihan perälle, suuren vaahteran juurelle. Siellä makasi Nelli. Hengitti pinnallisesti, ei jaksanut nousta. Ja sen vieressä – kaksi pientä, sokeaa poikasta.
”Se on synnyttänyt”, sanoin hiljaa. ”Eikä se jaksa huolehtia niistä.”
Kannoin koko perheen kotiin. Soitin päivystävälle eläinlääkärille, joka neuvoi perusasiat. Eelis istui laatikon vieressä koko päivän. Hän auttoi tiputtamaan maitoa poikasille pumpulipuikolla, kun Nelli oli liian väsynyt. Nalle istui hänen olkapäällään ja katsoi.
Kolmantena päivänä Nelli nousi. Se joi vettä ja alkoi hoitaa poikasiaan.
”Nyt minä autan niitä”, Eelis sanoi vakavana. ”Niin kuin me autoimme Nallea.”
Loppukesällä pihalla juoksi jo neljä oravaa. Kaksi aikuista, kaksi kasvavaa poikasta. Eelis osasi erottaa ne toisistaan yhdellä silmäyksellä. ”Tuo on se jolla on tummempi häntä. Se on aina vähän hitaampi.”
Syyskuussa, vuosi sen jälkeen kun olimme löytäneet Nallen, istuin aamukahvilla. Ikkuna oli auki, ilma oli raikasta. Nalle istui ikkunalaudalla, turkki paksuna ja kiiltävänä. Se katsoi minua hetken, otti pähkinän ja katosi puuhun.
Eelis tuli alakertaan, puki koulureppua selkäänsä.
”Nähdään iltapäivällä”, hän sanoi ja juoksi ovesta ulos. Täysillä, reippaasti, hiukset sekaisin.
Katsoin ikkunasta kun hän pyöräili pihasta kadulle. Ylhäällä männyn oksalla heilahti punertava häntä. Keittiön pöydällä oli pieni kuivunut käpy. Nostin sen käteeni ja hymyilin.
