Mirjami seisoi häkin edessä ja katseli harmaata raidallista kissaa. Kissa istui selin häneen, painautuneena seinää vasten, kuin toivoen muuttuvansa näkymättömäksi.
— Oletko aivan varma? — eläinhoitolan työntekijä kohotti kulmiaan. — Raikku on ollut meillä nyt kolme vuotta. Sen on palauttanut takaisin jo neljä eri ihmistä. Se ei tee minkäänlaista kontaktia.
— Juuri siksi otan sen, Mirjami sanoi hiljaa.
Hänen avioeronsa oli tullut voimaan kolme kuukautta aiemmin. Mies oli lähtenyt, tytär opiskeli Oulussa, ja kerrostalokolmio Tampereen Hervannassa tuntui valtavalta tyhjältä laatikolta. Illat olivat pisimmillään sietämättömiä.
Työkaveri Elina oli ehdottanut eläintä.
— Älä osta mitään hienoa rotukissaa, Elina oli sanonut lounaslinjastolla. — Mene käymään Hämeenlinnan löytöeläintalolla. Siellä on vaikka mitä kodittomia otuksia, jotka tarvitsevat juuri sinut.
Mirjami oli kiertänyt kaikki häkit. Pennut naukuivat ja yrittivät tavoittaa kaltereiden läpi, aikuiset kissat kehräsivät ja venyttelivät huomion perässä. Vain yksi kissa istui perimmäisessä nurkassa, katse tiukasti seinään päin.
— Tuo on Raikku, työntekijä sanoi. — Löydettiin viisi vuotta sitten Kellarin halkolaatikosta, ihan pentuna. Joku oli ilmeisesti pahoinpidellyt sitä. Ensimmäinen omistaja palautti viikossa — kissa ei tullut sohvan alta kertaakaan pois. Toinen jaksoi kuukauden. Kolmas ja neljäs yrittivät vielä lyhyemmän aikaa. Se ei anna koskea, sähisee ja raapii.
Mirjami katsoi kissan harmaata selkää. Sen asennossa oli jotain järkyttävän tuttua. Samalla tavalla hän itse istui keittiön pöydän ääressä iltaisin — selin maailmaan, joka oli tuottanut pettymyksiä.
— Otan sen.
Kotona alkoi vaikeasti. Raikku painui eteisen kenkäkaapin alle eikä tullut sieltä kolmeen vuorokauteen. Mirjami jätti ruokakupit ja vesikipon kaapin eteen, vaihtoi hiekkalaatikon, mutta ei edes yrittänyt kiskoa kissaa esille.
— Istu siellä niin kauan kuin tarvitset, hän sanoi illalla lattialla istuessaan, selkä eteisen seinää vasten. — Minulla ei ole mikään kiire.
Neljäntenä yönä Raikku tuli syömään. Mirjami kuuli rapinaa ja tassujen pehmeää ääntä. Aamulla kuppi oli tyhjä. Se tuntui voitolta.
Viikon kuluttua naapuri rouva Korhonen tapasi hänet rappukäytävässä.
— Mirjami, kuulin että hommasit kissan! Milloin saan tulla katsomaan?
— Ei vielä hetkeen, Mirjami hymähti. — Se on vähän erikoinen tapaus.
— No mutta eihän kissa mikään kummajainen ole, rouva Korhonen sanoi pettyneenä. — Kyllähän kissaa saa näyttää.
— Tätä ei ihan vielä.
Raikku laajensi aluettaan pienin askelin. Ensin käytävä, sitten keittiö. Olohuoneeseen se meni harvoin, makuuhuoneeseen ei ollenkaan. Jokainen äkillinen ääni — leivänpaahdin, ulko-oven pamaus — sai sen ampaisemaan takaisin kenkäkaapin alle.
Mirjami luki iltaisin netistä artikkeleita traumatisoituneista eläimistä. Kaikki asiantuntijat sanoivat samaa: älä pakota, anna kissan valita tahti, ole läsnä matalalla kynnyksellä.
— Meissä on samaa vikaa, Raikku, Mirjami sanoi eräänä iltana keittiössä, kun kissa söi varovasti nurkassa. — En minäkään enää ihan helpolla päästä ketään lähelle.
Läpimurto tapahtui kuukauden kohdalla. Mirjami leikkasi broilerin filettä keittiön pöydällä. Kun hän kääntyi, Raikku istui oviaukossa ja tuijotti häntä. Se ei perääntynyt, ei väistänyt, ei painunut takaisin piiloon. Istui vain.
— Hei sitten, Mirjami sanoi hiljaa. — Haluatko palan?
Hän heitti pienen suikaleen lattialle. Kissa tuli hakemaan sen. Käveli kolme askelta, otti lihan, perääntyi metrin. Mutta ei lähtenyt huoneesta.
Siitä päivästä lähtien Raikku alkoi ilmestyä keittiöön useammin. Se istui turvallisen välimatkan päässä ja seurasi silmillään kaikkea mitä Mirjami teki. Mirjami oppi puhumaan sille ääneen koko ajan — ruokaa laittaessa, siivotessa, läppärillä työskennellessä.
— Nyt haen postin. Tulen kohta takaisin.
— Kahvinkeitin on taas tukossa. Pitääkö tässä ihan itse osata puhdistaa.
— Ulkona sataa räntää. Meillä on täällä paljon parempaa.
Raikku kuunteli, käänsi päätään ja räpytteli hitaita silmiään.
Kahden kuukauden kuluttua se nukkui keittiön tuolilla sillä aikaa kun Mirjami söi aamiaista. Mutta heti kun Mirjami ojensi kättään, se hypähti pois ja sähisi.
— Vielä ei ole sen aika, Mirjami nyökkäsi itsekseen. — Ymmärrän.
Tytär Santeriina tuli joululomalla kotiin.
— Äiti, missä se sun kuuluisa kissa on? — Santeriina kysyi katselemalla ympärilleen. — Alakerran Korhonen pysäytti mut ja sanoi, ettet näytä sitä kenellekään. Sulla on kuulemma joku salainen pantteri siellä.
— Kenkäkaapin alla, Mirjami nyökkäsi eteistä kohti. — Piilossa. Pelkää ihmisiä.
— Ja sä et ole edes silittänyt sitä?
— En vielä.
Santeriina pudisti päätään.
— Sä olet kyllä outo. Otit kissan josta ei ole mitään iloa.
— Minä en ottanut sitä iloakseni, Mirjami sanoi rauhallisesti.
Kolmantena kuukautena tapahtui jotain tärkeää. Mirjami sairastui kunnon influenssaan. Makasi sohvalla peiton alla, kuume nousi kolmeenkymmeneenyhdeksään, eikä jaksanut edes keittää teetä. Ainoa asia minkä hän väkisin teki oli Raikun ruokinta ja hiekkalaatikon vaihto.
Toisena iltana hän makasi sohvalla puoliksi hereillä. Kuuli pehmeät askeleet. Avasi silmänsä — Raikku seisoi sohvan vieressä ja katsoi häntä keltaisilla silmillään.
— Moi, Mirjami kuiskasi käheästi. — Oon vähän väsynyt tänään.
Kissa epäröi. Sitten se hyppäsi kevyesti sohvalle, jalkopäähän. Ei lähelle, mutta ei paennutkaan.
Seuraavana iltana se tuli uudestaan. Ja sitä seuraavana. Viikon lopussa se makasi kerällä Mirjamin nilkkojen päällä.
Kun Mirjami parani, Raikku jatkoi sohvalle tuloa iltaisin. Ensin kauemmas, sitten vähitellen lähemmäs. Kuukauden päästä se asettui jo hänen kylkensä viereen, aivan kosketuksen rajalle.
Ensimmäinen kosketus tapahtui vahingossa. Mirjami luki kirjaa, Raikku torkkui vieressä. Hän ojensi kätensä ajattelemattaan raaputtaakseen kissaa korvan takaa — ja havahtui samassa. Mutta kissa ei kavahtanut pois.
— Saako? Mirjami kysyi hiljaa.
Raikku sulki hitaasti silmänsä.
Mirjami kosketti sormenpäillään sen päälakea. Kissa jännittyi hetkeksi, mutta sitten lihakset rentoutuivat. Ja sitten se alkoi kehrätä. Aivan hiljaa, kuin sillä olisi ollut luvattoman käheä moottori.
Mirjami itki. Silitti kissaa ja itki — helpotuksesta, ilosta, kaikesta siitä mitä nämä kuukaudet olivat sisältäneet.
— Me tehtiin se, hän kuiskasi. — Rakki, me tehtiin se.
Siitä päivästä kissa muuttui. Se säikkyi edelleen kovia ääniä ja katosi edelleen aina kun ovikello soi, mutta Mirjamin seurassa se oli aivan eri eläin. Se tuli ovelle vastaan kun Mirjami tuli töistä, nukkui hänen tyynyllään, kulki perässä huoneesta toiseen.
Puoli vuotta myöhemmin Mirjami törmäsi rouva Korhoseen ulko-ovella.
— Hei, milloin mä saan nähdä sen kissan? — rouva Korhonen sanoi kädet puuskassa. — Koko rapun väki puhuu, että sulla on joku myyttinen olento, jota kukaan ei ole omin silmin nähnyt.
— Tule käymään kahvilla, Mirjami hymyili. — Näytän.
Kun he astuivat sisään, Raikku istui ikkunalaudalla. Vieraan äänen kuullessaan se jännittyi, mutta ei karannut. Vain katsoi tarkkaavaisesti.
— Tässä se on, Mirjami sanoi ja meni ikkunan luo. Kissa hieroi päätään hänen kämmenselkäänsä.
— Voi miten upea! — rouva Korhonen ojensi kättään silittääkseen, mutta Raikku sähähti ja vetäytyi kauemmas. — No johan on luonne.
— Sillä on taustaa, Mirjami sanoi ja nosti kissan syliinsä. Raikku antoi, köllähti hänen olkapäälleen.
— Saako ottaa kuvan? — rouva Korhonen kaivoi puhelimensa esiin. — Näytän tyttärelle.
Siitä se alkoi. Rouva Korhosen jälkeen tuli naapuri alakerrasta. Sitten hänen ystävättärensä. Sitten joku muu. Kaikki halusivat nähdä kuuluisan kissan, josta puoli rappukäytävää oli juorunnut kuukausien ajan.
— Mirjami, hei, saako tulla katsomaan sitä pelastuskissaa?
— Onko se ihan oikeasti niin erikoinen?
— Näytä nyt edes valokuva!
Mirjami hymyili ja selasi kuvia puhelimestaan. Raikku ikkunalaudalla. Raikku leikkimässä narulelulla. Raikku nukkumassa hänen polvillaan.
— Ei uskoisi, että se on se sama kissa jota kukaan ei huolinut, sanoi Elina-työkaveri kun selasi kuvia lounastauolla. — Sehän on ihan tavallinen suloinen kotikissa.
— Se tarvitsi vain aikaa, Mirjami sanoi.
Eräänä iltana, Raikun maatessa hänen kainalossaan ja kehrätessä täyttä kaulaa, Mirjami tajusi jotain. Hän ei ollut pelastanut ainoastaan kissaa. Kissa oli pelastanut hänet.
Avioeron jälkeen hän oli tuntenut itsensä tarpeettomaksi, särkyneeksi, kyvyttömäksi luottamaan kehenkään. Raikku oli näyttänyt, että maailmalle voi taas aueta. Että traumat paranevat, kun niille antaa aikaa. Että kärsivällisyys ja huolenpito tekevät ihmeitä.
Santeriina tuli kesällä kotiin ja pysähtyi heti eteiseen.
— Äiti! Mitä ihmettä sille on tapahtunut?
Raikku oli todella muuttunut. Turkki kiilsi, silmät tuikkivat. Se käveli itsevarmasti ympäri asuntoa, leikki palloilla ja jopa antoi Santeriinan silittää itseään — tosin vasta perusteellisen nuuhkimisen ja pitkän arvioivan katseen jälkeen.
— Äiti, Santeriina sanoi illalla, kun Raikku köllötteli Mirjamin sylissä, säkin olet muuttunut. Olet jotenkin ihan elävämpi.
Mirjami katsoi ikkunasta ulos pimenevään kesäyöhön. Raikku venytteli hänen sylissään ja käänsi mahaansa kohti.
— Me parannettiin toisemme.
Syksyllä rappuun muutti uusi asukas, nuori mies, joka koputti eräänä iltana Mirjamin oveen.
— Anteeksi, naapurit sanoivat että teillä on erikoinen kissa. Mietin itsekin lemmikkiä. Voisitteko neuvoa?
Mirjami keitti teetä ja istutti miehen keittiön pöytään. Raikku lojui ikkunalaudalla ja seurasi tilannetta puolittain kiinnostuneena.
— Mene löytöeläintalolle, Mirjami sanoi. — Ja ota se kaikkein surkein tapaus. Se, jota kaikki muut kiertävät kaukaa. Lupaan, että se kannattaa.
— Mutta sehän on vaikeaa.
— Niin on, Mirjami katsoi Raikkua. — Mutta ne maksavat takaisin sellaisella rakkaudella, mitä ei voi rahalla ostaa.
Nyt, melkein vuotta myöhemmin, Raikku on oppinut jopa istumaan eteisessä silloin kun ovikello soi. Se ei tule vieraiden luo, mutta ei enää katoa kokonaan. Se katsoo tulijaa pitkään, arvioi, tekee päätöksensä.
Ja Mirjami ajattelee usein sitä päivää löytöeläintalolla. Mitä jos hän olisi valinnut sen leikkisän pennun, sen sosiaalisen aikuisen kissan, jonkun helpomman?
Hän ei kadu hetkeäkään.
Raikku opetti hänelle jotain sellaista minkä hän oli unohtanut: niille joita maailma on satuttanut, ei tarvita sääliä. Tarvitaan aikaa. Ei painostusta, vaan ymmärrystä. Ei vaatimuksia, vaan hyväksyntää.
Ja silloin areinkin olento uskaltaa kukoistaa.
