Kissa istui ikkunalaudalla ja katseli pihalle, missä pulut jakoivat leivänkannikkaa. Ja Matti katseli kissaa. Seitsemän vuotta he olivat eläneet yhdessä, jos ei laskettu vaimoa Liisaa ja tytärtä Emiliaa. Mutta Viiru-kissa oli juuri hänen. Ensimmäisestä päivästä lähtien, kun kolmen kuukauden ikäinen karvakasa oli takertunut hänen villapaitaansa ja nukahtanut kyynärtaipeeseen.
Liisa keitti hernekeittoa, ja keittiössä tuoksui timjami. Emilia, kaksitoistavuotias, istui pöydän ääressä ja selasi puhelintaan. Tavanomainen lauantai-ilta, joita oli ollut sata aiemmin ja tulisi vielä toinen sata. Mutta Matti huomasi, että tytär vilkuili äitiinsä odottavasti. Ja äiti, keittoa hämmentäessään, nyökkäsi hänelle huomaamattomasti, kuin he olisivat sopineet jostakin etukäteen.
– Isä, – Emilia aloitti sillä äänellä, jolla pyydetään uutta puhelinta tai lupaa yökylään.
Matti laski lehden kädestään.
– Niin?
– Sannan kissa sai pentuja. Ja yhtä pentua kukaan ei huoli. Se vähän ontuu, etutassu on vino. Ne aikoo… no…
Hän ei lopettanut lausettaan, mutta asia oli selvä. Matti katsoi Liisaa. Tämä hämmenteli keittoa keskittyneesti, vaikka siellä ei ollut enää mitään sekoitettavaa.
– Ei, – Matti sanoi. Ei vihaisesti, ei jyrkästi. Sanoi vain.
– Mutta miksi?
– Koska meillä on Viiru. Se on seitsenvuotias, se on tottunut olemaan yksin. Tuotte toisen, alkaa tappelut, reviirimerkkailut, karvaa on vielä enemmän. Minä vastustan.
Emilia katsoi äitiään. Liisa sammutti lieden ja istui miehensä viereen.
– Matti, pentu on kolmekuinen. Tassu on luutunut väärin. Jos sitä ei oteta, Sanna vie sen löytöeläinkotiin, eikä sieltä tuollaisia haeta.
Matti ymmärsi. Mutta ei suostunut nyökkäämään.
– Minä vastustan, – hän toisti ja nosti lehden takaisin käsiinsä.
***
Viikko kului. Emilia ei enää pyytänyt, mutta illallisella hän ojensi leipää hiljaa. Ja Liisa lakkasi kysymästä, miten työpäivä oli mennyt. Matti aisti sen, kuten aistii vedon: ikkunat ovat kiinni, mutta jostain käy silti kylmä henkäys.
Perjantaina Emilia tuli koulusta itkenein silmin. Repun hän heitti eteisen lattialle ja katosi huoneeseensa. Liisa meni tyttärensä luo, ja kymmenen minuutin päästä tuli ulos.
– Mitä? – Matti kysyi.
– Sanna sanoi, että pentu viedään aamulla. Jostain syrjäisestä löytöeläinkodista oli tullut vastaus, mutta Emilia näki kuvat sieltä. Pieniä häkkejä, pari sataa kissaa, haju…
Liisa ei painostanut. Hän vain kertoi ja meni pesemään astioita. Matti jäi yksin eteiseen. Emilian huoneesta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mikä oli itkua pahempaa.
***
Aamulla Matti heräsi ennen muita. Näin aikaisin hän nousi vain kalareissuille, eikä kausi ollut vielä alkanut. Keittiössä paloi pöytälamppu, ikkunan takana häämötti harmaa kajastus. Hän veti takin ylleen, otti auton avaimet ja lähti.
Sannan osoitteen hän oli löytänyt Emilian puhelimesta edellisiltana, kun tytär nukkui. Sen hän kirjoitti paperilapun nurkkaan ja työnsi taskuunsa.
Sannan talon eteen hän pysäköi ja näppäili numeron.
– Haloo? – uninen, tyytymätön ääni.
– Täällä on Matti, Emilian isä. Onko kissanpentu vielä teillä?
Hiljaisuus.
– On… On vielä. Yhdeltätoista ne hakee sen löytöeläinkodista.
– Ei tarvitse. Minä otan sen. Tulen nyt ylös.
Hän sulki puhelimen ja istui hetken autossa.
Sanna avasi oven aamutakissa, ojensi kenkälaatikon sanomatta sanaakaan. Laatikossa vanhan pyyhkeen päällä istui kissanpentu. Harmaa, raidallinen, laiha. Etutassu sojotti hieman sivuun, kuin hätäisesti kasaan kyhättynä. Silmät keltaiset, pelokkaat.
– Se on hiljainen, – Sanna sanoi. – Ei juuri mau’u. Syö mitä vaan. On sisäsiisti.
Matti nyökkäsi, otti laatikon ja kantoi sen autoon.
***
Hän palasi kotiin, kun kaikki vielä nukkuivat. Laski laatikon eteisen lattialle, riisui takkinsa. Pentu laatikossa ei päästänyt ääntäkään. Matti kurkisti: eläin oli painautunut nurkkaan ja tuijotti häntä alhaalta ylös, räpäyttämättä silmiään.
– No mitä minä sinun kanssasi teen? – Matti sanoi hiljaa.
Pentu nosti vinoa tassuaan, kuin olisi halunnut koskettaa hänen sormeaan, mutta ei ylettynyt. Matti huokaisi. Meni keittiöön, kaatoi maitoa aluslautaselle. Sitten muisti, ettei pienille saisi antaa maitoa, kaatoi pois, otti jääkaapista keitettyä kanaa ja pilkkoi hienoksi.
Kun hän palasi eteiseen lautanen kädessään, Viiru istui jo laatikon vieressä. Katseli sisään. Häntä ei heilunut, selkä ei köyristynyt. Pentu kömpi ulos laatikosta, ontui lautaselle ja alkoi syödä. Viiru tuhahti ja siirtyi nojatuoliinsa. Ei tappelua, ei sähinää.
***
Emilia löysi pennun ensimmäisenä. Matti kuuli makuuhuoneeseen tukahdutetun henkäisyn, sitten nopeat askeleet, ja tytär syöksyi heidän luokseen pentu sylissään.
– Äiti! Äiti, mistä tämä on?!
Liisa nousi sängyssä, siristellen unisesti silmiään. Katsoi pentua, sitten Mattia. Tämä makasi kädet niskan takana ja tuijotti keskittyneesti kattoa.
– Isä? – Emilia kääntyi häneen päin. Ääni värisi. – Sinäkö?
– Jos alatte huutaa, vien sen takaisin, – Matti mutisi irrottamatta katsettaan katosta.
Emilia istui sängyn laidalle ja puhkesi itkuun. Ei sitä itkua, jota itketään koulussa loukkaantumisesta, vaan toisenlaista, jota itketään, kun ei osaa selittää.
Pentu hänen sylissään jähmettyi, painautui villapaitaa vasten. Liisa ei sanonut mitään. Laski kätensä hetkeksi Matin kädelle ja puristi nopeasti, lyhyesti. Sitten hän nousi ja meni keittoon laittamaan vettä tulelle.
***
Pennun nimeksi tuli Rontti. Emilia halusi Kalle-Kustaan, mutta Matti sanoi: mikä kustaa, sehän tuli kenkälaatikosta, se on Rontti. Ja Rontti kotiutui, kuin olisi aina ollut siellä.
Viiru kiersi sen kauempaa ensimmäisen viikon. Toisella viikolla alkoi sietää. Kuukauden lopussa ne nukkuivat samassa nojatuolissa. Viiru punaruskea, arvokas, ja Rontti harmaa, vino tassu ojossa, kylki Viirun turkkiin painautuneena.
Matti katseli niitä illoin eikä puhunut mitään.
Eräänä iltana Liisa kysyi:
– Sinähän olit vastaan. Mikä muutti mielesi?
Matti oli hetken hiljaa, rapsutti Ronttia korvan takaa. Tämä alkoi kehrätä ja sulki silmänsä.
– Emilia itki. Minä kuulin kaiken seinän läpi. Ja ajattelin, että minähän korjaan kaiken ympärillä, mutta tässä ei ollut mitään korjattavaa, piti vain hakea se pois. Helpompaa kuin mikään. Ja minä vastustin minkä takia? Karvan takiako?
Liisa hymyili eikä lisännyt mitään.
Puolen vuoden päästä Rontti oli kasvanut, tassu oli yhä vino, mutta se sinkoili asunnon halki kuin viimeistä päivää, törmäillen tohveleihin ja loikkaamalla kaapin päälle. Viiru vain seurasi sitä katseellaan.
Ja Matti huomasi toisinaan, että iltaisin sohvalla hänen sylissään makasi Viiru, olkapäällä nukkui Rontti, televisiosta tuli jalkapalloa, eikä hän kuullut tilannetta, koska pelkäsi hievahtaakaan. Ja se, jos mikä, oli parempaa kuin mikään voittolaukaus.
