Esko Virtanen oli seitsemänkymmentäyksivuotias ja omisti kaksi hehtaaria peltoa Nakkilan laitamilla, johon hän oli istuttanut perunaa jo neljäkymmentä vuotta. Tänä vuonna polvet kolottivat niin pahasti, ettei hän päässyt kyykkyyn penkin ääreen, ja poika Jari istui jo toista vuotta Huittisten vankilassa jostain, mistä Esko ei mielellään puhunut edes naapurin Ritvalle.
Kirjeen hän kirjoitti keittiön pöydän ääressä, pöytälampun valossa, koska sähköt olivat tilkkuneet siinä kylänpäässä jo viikon ajan. Hän kirjoitti kuulakärkikynällä, joka tuskin enää veti, niin että osa kirjaimista näytti raaputetuilta.
"Jari, poika. En pärjää tänä vuonna pellon kanssa. Polvet eivät tottele, ja maa navetan takana on kovaa kuin asfaltti. Jospa joku kävisi edes kääntämässä sen palan omenapuiden puolelta…"
Hän liimasi kirjekuoren kiinni, käveli pysäkille ja pudotti kirjeen laatikkoon K-kaupan vieressä, siinä missä ruisleipä maksaa neljä euroa kaksikymmentä. Takaisin hän asteli hitaasti, koska kengännauha oli auennut eikä hän pystynyt kumartumaan sitä sitomaan.
Vastaus tuli nopeammin kuin hän osasi odottaa — sellissä oli omat aikataulunsa, mutta joku oli selvästi hätääntynyt.
"Isä, Jumalan tähden, älä koske siihen maahan omenapuiden takana! Älä pane sinne edes lapiota. Just sinne mä hautasin ne rahat, mitkä jäi siitä Porin autokorjaamojutusta. Jätä se rauhaan, mä pyydän."
Kirjeen luki vankilan ohjaaja, koska se kuului hänen tehtäviinsä. Sen luki myös vartija, joka sattui olemaan kirjevuorossa, ja tämä soitti sinne, minne tällaisesta asiasta kuuluu soittaa.
Kello kuusi aamulla Eskon pihaan ajoi kolme poliisiautoa Porista ja yksi merkitsemätön auto Turusta. Kaksitoista virkamiestä kumisaappaissa ja lapioineen astui ulos niin kuin olisivat lähdössä valtaamaan bunkkeria, ei perunamaata.
Operaatiota johti nuori komisario nimeltä Rautio, joka varmuuden vuoksi käski tarkistaa myös navetan ja kellarin, jossa säilytettiin hapankaalitynnyriä. He kaivoivat kuudesta puoleenpäivään. He käänsivät jokaisen multakokkareen omenapuiden takaa, repivät jopa vanhan aidan irti, koska "sen alle oli voitu kätkeä jotain". Yksi virkamiehistä löysi ruosteisen mehutermoksen, ja hetken kaikki luulivat, että nyt se löytyi.
Esko istui kynnyksellä kumisaappaissaan ja katseli, kuinka hänen pellostaan tehtiin arkeologisten kaivausten koekenttä. Hän ei sanonut mitään. Hän keitti itselleen teetä toisesta termoksesta, siitä oikeasta, ja joi sitä pienin kulauksin, koska se oli kuumaa.
Kello yksi komisario Rautio tuli hänen luokseen hiestä märkänä, mulkoineen kyynärpäitä myöten.
"Täällä ei ole mitään, hyvä mies. Kuka ikinä on rahat tänne piilottanut, on hakenut ne pois aiemmin, tai sitten poikanne erehtyi paikasta."
Esko kohautti olkapäitään, ikään kuin asia ei koskisi häntä.
"En minä siitä mitään tiedä. Poika kirjoitti, niin minä uskoin."
Poliisiautot lähtivät noin kello kahden aikaan ja jättivät jälkeensä pellon, joka muistutti rakennustyömaata — möyhennettynä, läpikaivettuna, valmiina. Naapurin Ritva pisti päänsä verhon raosta ja pudisti vain päätään koko sirkukselle.
Kolme päivää myöhemmin tuli uusi kirje Huittisista.
"Isä. Nyt voit rauhassa istuttaa perunat. Maa on kunnolla kaivettu, möyhennetty ja valmis kylvöön. Siinä kaikki, mitä pystyin isälle täältä sellistä tekemään."
Esko luki kirjeen kahteen kertaan, taittoi sen sitten neljään osaan ja pani isältään perityn kellolaatikon pohjalle, sinne minne hän säilytti tärkeät paperit. Illalla hän otti säkin siemenperunoita, jotka oli ostanut jo maaliskuussa Nakkilan torilta kahdeksallakymmenellä eurolla, ja käveli pellolle.
Polvet kolottivat yhtä paljon kuin ennenkin. Mutta maa — maa oli jo valmiina, jokainen kokkare kahdentoista virkamiehen käsin käännettynä, miesten jotka etsivät jotain, mitä siellä ei koskaan ollut. Esko laskeutui polvilleen niin hyvin kuin kykeni, painoi ensimmäisen perunan pehmeään multaan ja virnisti itsekseen, yksin, ilman todistajia.
