Uudenvuodenaatto kello 23:12. Somerolla satoi räntää vaakasuorassa ja keittiön ikkunasta näkyi, kuinka naapurin pihakoira yritti turhaan kaivaa itselleen kuivaa paikkaa kinosten välistä. Elina istui keittiön pöydän ääressä jalallaan työntäen lastenvaunuja edestakaisin. Eemeli nukkui vaunuissa hengitys rohisevana, Iiris itki sohvalla pelkkä vaippa päällä, hiukset hiestä märkinä. Elinan yöpaita haisi oksennukselle. Hän oli pessyt sen kolme kertaa saman illan aikana ja luovuttanut.
Mikko oli lähtenyt viideltä.
— Älä mene, hän sanoi ovella. — Molemmilla on yli kolmekymmentäyhdeksän kuumetta. Mä en pysty yksin, jos Eemelin hengitys menee taas sellaiseksi.
Mikko veti villakangastakkinsa hihaa suoraksi eikä katsonut häneen.
— Sä olet niiden äiti. Keksi jotain. Mulla on firman illallinen VPK:n talolla, siellä on Tammelan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Et sä voi vaatia mua jäämään kotiin jonkun nuhan takia.
Se ei ollut nuhakuume. Päivystyksessä oli sanottu, että Iiriksen keuhkoputkissa oli jotain mihin tarvittiin antibioottia. Mutta Elina ei jaksanut enää väittää. Hän seisoi oviaukossa ja katsoi, kuinka miehen Mersun takavalot hävisivät rantatielle.
Puoli kahteentoista mennessä lapset olivat vihdoin nukahtaneet. Elina istui pimeässä olohuoneessa puhelin sylissään ja selasi turhaan sääennustetta. Sitten puhelin värähti — ei soittoääni, vaan lyhyt viestivärähdys.
Hän avasi sen.
Kuva hotellihuoneesta. Valkoisilla lakanoilla oli nainen, jolla oli punainen tukka levällään tyynyllä ja paljas olkapää. Viereisellä tyynyllä makasi miehen käsi. Elina tunnisti heti tuon rannekellon. Hän oli ostanut sen Mikolle kymmenvuotishääpäivälahjaksi viime keväänä, maksanut viidessä erässä, koska Mikko oli sanonut ettei heillä ollut rahaa mihinkään ylimääräiseen.
Hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi. Sitten tuli toinen viesti. Tekstiä:
*Sori, tää meni nyt väärälle. Poista. M.*
Elina ei poistanut. Hän otti kuvakaappauksen ja jäi tuijottamaan puhelinta, kunnes näyttö sammui.
Hän oli epäillyt jo monta kuukautta. Myöhäiset illat toimistolla, uusi hajuvesi jonka hän haistoi Mikon paidankauluksessa, puhelimen näytön kääntäminen heti kun hän tuli huoneeseen. Viime viikolla Mikko oli tullut kotiin puoli neljältä aamulla ja sanonut, että sähköauto oli hyytynyt Forssan ABC:lle eikä laturi toiminut. Elina oli löytänyt Mikon takin taskusta parkkihallin kuitin ja laittanut sen takaisin. Turun keskustasta. Kello oli ollut kaksi yöllä.
Mutta epäily ja varmuus olivat kaksi eri asiaa. Epäilyä pystyi vielä työntämään syrjään, selittämään itselleen väärinkäsitykseksi, paniikiksi, omaksi mielikuvitukseksi. Varmuus ei jättänyt tilaa millekään.
Hän nousi ja meni Mikon työhuoneeseen. Huone haisi tunkkaiselta ja vanhalta kahvilta. Pöydän laatikossa oli papereita, laskuja, vanhoja puhelinlaskuja joita hän ei ollut koskaan katsonut. Hän avasi kaapin, jossa Mikko säilytti mappejaan. Siellä oli kirjekuori, jonka päällä luki pelkkä etunimi: *Jenniina*.
Hän avasi sen.
Sisällä oli rannekoru Kalevala Korulta. Hopeinen, kivillä. Kuitissa luki 1120 euroa ja omistusteksti: *Sulle, aina*. Ei sukunimeä, ei päivämäärää, ei mitään minkä voisi selittää liikelahjaksi. Elina käänsi korua sormiensa välissä, sulki sen takaisin kirjekuoreen ja työnsi kuoren yöpaitansa taskuun.
Hän muisti, miltä tuntui silloin kaksitoista vuotta sitten, kun he tapasivat Turun kauppakorkeakoulun fuksiaisissa. Mikko oli ollut se poika, joka piti ovea auki ja muisti kysyä luennon jälkeen, mitä mieltä hän oli ollut verotuksesta. Elina oli ollut Elina Laaksonen, isänsä tyttö, erään somerolaisen konepajayrityksen entisen tuotantojohtajan ainoa lapsi. Isä oli sairastunut Elinan ollessa raskaana Iiriksestä ja tehnyt jo silloin testamentin, jossa Someron kesämökki ja osa osakevarallisuudesta jätettiin yksin Elinan nimiin, ehdolla ettei omaisuutta yhdistettäisi avio-omaisuuteen. Isä oli kuollut Iiriksen ollessa puolivuotias, ja osakkeet oli myyty vuotta myöhemmin. Mikko oli pitänyt hänen kädestään kiinni hautajaisissa ja sanonut, että tästä selvitään yhdessä.
Sen jälkeen Mikko oli vähitellen alkanut hallita kaikkea. Pankkitilit, talolainan, sijoitukset. Hän kysyi Elinalta, miksi tämä osti Iirikselle uudet talvikengät, kun edellisetkin olivat vielä pienet. Hän sanoi, ettei äitiyslomalla olevan naisen kannattanut tuhlata aikaa sijoituskirjojen lukemiseen. Hän otti pois Elinan omat verkkopankkitunnukset ja sanoi, että perheellä oli nyt yhteinen tili, jota hän hoiti. Se oli helpompaa näin. Kaksi viikkoa ennen Eemelin syntymää, kun sektiopelko vei Elinalta yöunet eikä hän jaksanut ajatella mitään muuta, Mikko oli tuonut pöydälle avioehtosopimuksen ja sanonut, että se oli pelkkä muodollisuus, jottei isän perintö "sotkeutuisi yhteiseen talouteen". Elina oli allekirjoittanut sen kysymättä enempää.
Elina istui työhuoneen lattialla ja kuuli, kuinka Eemeli alkoi itkeä lastenhuoneessa. Hän ei liikahtanut heti. Hän katsoi kirjekuoren päällä lukevaa nimeä ja ajatteli isäänsä. Mitä isä olisi tehnyt, jos joku olisi kohdellut hänen äitiään tällä tavalla.
Sitten hän otti puhelimen ja selasi yhteystietoja, kunnes löysi nimen, jota ei ollut katsonut kolmeen vuoteen. Eeva Mäkinen, asianajaja. Isän vanha ystävä, joka oli hautajaisten jälkeen sanonut: ”Jos koskaan tarvitset apua, soita vaikka keskellä yötä. Lupaan vastata.”
Hän soitti.
Eeva vastasi kolmannella hälytyksellä.
— Elina? Mitä on tapahtunut?
— Sä lupasit, että voi soittaa koska tahansa. Nyt on se hetki. Mulla on sulle kuva, Elina sanoi, ja hänen äänensä kuulosti vieraalta. — Ja mä tarvitsen sen testamentin, jonka isä teki mun nimiin ennen kuolemaansa.
Eemelin itku voimistui viereisessä huoneessa, mutta lapsi ei herännyt kokonaan — pian kuului vain nyyhkähdyksiä, sitten hiljaisuutta. Mittari näytti hänen kuumeensa laskeneen 39,1:een antibiootin ansiosta. Keittiön patteri naksui, rännän ääni ikkunaa vasten voimistui, ja jossain kauempana joku ampui ensimmäisen uudenvuodenraketin.
Elina piteli puhelinta korvallaan ja veti syvään henkeä. Keittiön tasolla oli Mikon puoliksi juotu kahvikuppi aamulta. Hän otti sen ja kaatoi sisällön tiskialtaaseen. Kahvinporot valuivat valkoiselle posliinille kuin jokin olisi vuotanut verta.
— Mä en oo enää se nainen, Eeva, hän sanoi. — Tänä yönä mä lopetan tän.
Keskiyö lähestyi. Viereisessä talossa sytytettiin parvekkeelle valosarja. Eemeli nukkui taas, Iiris oli hiljentynyt vaipan alla. Elina odotti uudenvuoden vaihtumista tuoli keittiöön vedettynä, selkä suorana, kädessään puhelin, jossa oli yksi kuva ja yksi äänitiedosto. Hän oli nauhoittanut puhelun Eeva Mäkisen kanssa — varmuuden vuoksi. Ulkoa kuului lisää raketteja. Kohta Mikkokin palaisi kotiin, haisten samppanjalta ja toisen naisen iholta. Ja silloin, Elina ajatteli, alkaisivat hänen juhlansa.
Kello oli 1:47, kun Mersu kaarsi pihaan. Elina istui pimeässä olohuoneessa eteisen oven edessä, puhelin valmiina kädessä. Hän painoi äänityksen päälle ja laski laitteen sohvapöydälle, näyttö ylöspäin. Hän kuuli, kuinka auton ovi kolahti kiinni, askeleet narskuivat jäisellä soralla, avain haparoi lukossa.
Mikko astui sisään. Hänen silmänsä tottuivat pimeään ja löysivät Elinan hahmon vasta kun tämä nousi seisomaan.
— Miks sä valvot? Missä lapset?
— Nukkumassa. Antibiootti auttoi. Päivystyksessä sanottiin, että huomenna pitää tulla uudestaan, jos kuume ei laske.
— Huomenna on uudenvuodenpäivä. Et sää sinne vie niitä, meillä on lounas mun porukoilla Forssassa, äiti on tehnyt kinkkua ja lohisalaattia.
Elina astui askeleen lähemmäs. Käytävässä tuoksui alkoholi ja jokin makea hajuvesi, vaniljainen.
— Kuka on Jenniina?
Mikko pysähtyi kesken takin riisumisen. Puoliksi kohotetut kädet jäivät ilmaan.
— Mitä sä puhut?
— Sun työhuoneen kaapista löytyi kirjekuori, jossa lukee hänen nimensä. Sisällä on rannekoru Kalevala Korulta. Korussa lukee omistus: sulle, aina. Maksanut yli tonnin. Kenelle sä ostit sen? Jenniinalle? Sille, jolla on punainen tukka?
Mikon hartiat jäykistyivät. Ulkona räsähti uusi raketti ja taivas värjäytyi punaiseksi hetkeksi. Ikkunan läpi näkyi, kuinka naapurin koira alkoi haukkua.
— Sä olet käynyt mun tavaroilla.
— Sori, Elina sanoi. — Tää meni nyt väärälle. Poista.
Hän kohotti puhelimensa näyttöä, jossa loisti hotellikuva, paljas olkapää ja se rannekello. Samalla hän nyökkäsi sohvapöytää kohti, missä äänitys yhä kävi. Mikko katsoi kuvaa ja hänen kasvonsa värähtivät. Sitten hän naurahti lyhyesti.
— Tää on joku työkaveri, joka lähetti vitsillä. Sä kuvittelet asioita, koska sä olet aina kotona.
— Ei, Elina sanoi. — Mä en kuvittele. Mä soitin isän asianajajalle. Ja mä nauhoitin tämän keskustelun. Kaikki, mitä sä sanot, tallentuu juuri nyt.
Ilmassa tapahtui muutos. Mikon ilme hyytyi.
— Mitä sä olet tehnyt?
— Kerroin Eevalle kaiken. Hotellista, korusta, siitä miten sä oot hallinnut mua siitä lähtien kun isä kuoli. Siitä miten sä toit sen avioehdon pöydälle kaksi viikkoa ennen Eemelin syntymää, kun mä en voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että sektiopelko tappaa mut. Mä kerroin isän testamentista, jonka mukaan sä et omista mökkiä etkä osakkeita. Mikään niistä ei ole sun, eikä avioehto muuta sitä.
— Sä valehtelet.
— Kokeile. Soita huomenna. Tänä yönä mä lähden lasten kanssa mun siskon mökille. Eeva soitti sinne jo lääkärille varmistaakseen, että lapset kestävät matkan, ja hän toi mukanaan sähkölämmittimen autoonsa, ettei mökki olisi kylmä. Aamulla Eeva lähettää sun sähköpostiin avioerohakemuksen ja paperit siitä, miten omaisuus jaetaan. Se ei ole sun käsissä enää.
Mikko tarttui häntä ranteesta.
— Et vie mun lapsia minnekään.
Elina ei liikkunut. Hän vilkaisi merkitsevästi sohvapöydällä vilkkuvaa puhelinta.
— Kuuletko tuon äänityksen? Se on edelleen päällä. Kun mä lopetan sen, tiedosto lähtee automaattisesti Eevalle ja varmuuskopiona eteenpäin. Sulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa perua kaikki, mitä teit, tai mä painan lähetysnappia. Pihalla odottaa Eeva ja hänen kollegansa Volvossa — he soittavat hätäkeskukseen heti, jos en tule ulos kymmenessä minuutissa.
Mikon ote irtosi. Hänen silmänsä harhailivat huoneessa, etsivät jotain mihin tarttua, jotain millä pelata. Mutta pöydällä oli vain kynttilänjalka, lasten piirustuksia ja kaukosäädin. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi kuin pihamaan lumi.
— Sä teet tästä ison virheen, Elina.
— Iso virhe oli luulla, ettet sä voi hävitä. Hei hei, Mikko.
Elina käveli eteiseen, tarttui sohvapöydältä puhelimeen ja pysäytti äänityksen napauttamalla näyttöä. Hän otti naulakosta oman takkinsa — vanhan villakangastakin, jonka vuorissa oli vielä äidin suutariin viemä korjauslappu — ja avasi oven. Lunta satoi edelleen vaakasuorassa. Hän veti paksut lapaset käteensä ja tunsi, kuinka pakkanen iski heti poskiin. Hän oli edelleen yöpaidassa, mutta takin alla se ei näkynyt.
Hän palasi keittiöön, otti lasten antibioottipurkin ja työnsi sen taskuunsa kirjekuoren viereen. Sitten hän nosti Eemelin turvakaukaloon ja Iiriksen syliinsä. Iiris mutisi jotain unissaan ja painoi nenänsä äidin kaulaan.
Ulkona moottori käynnistyi hiljaa. Volvo odotti. Taivaalla räjähti uusi raketti ja valaisi koko Someron peltomaiseman siniseksi ja hopeiseksi. Kello löi kaksi.
Elina ei katsonut taakseen. Hän käveli suoraan autolle välittämättä siitä, että sisällä Mikko seisoi ovella liikkumatta, kädet sivuilla, tuijottaen siihen pisteeseen, jossa vaimo ja lapset olivat hetkeä aiemmin olleet. Kun Volvon takavalot hävisivät mäen taa, naapurin pihakoira lopetti haukkumisen ja Someron yö hiljeni uuden vuoden ensimmäisiksi tunneiksi.
