Olen kukkakaupan naapurihuoneistossa asuva Eeva-Liisa, kuudennessa kerroksessa, ja tunnen kaikki tämän Tampereen kadun ihmiset ainakin ulkoa päin. Se on ammatinvika: kolmekymmentä vuotta apteekissa opettaa katsomaan, kuka ostaa mitä ja miksi.
Se elokuun tiistai oli sellainen, jolloin aamu alkoi viileänä ja iltapäivällä aurinko jo paahtoi Hämeenkadun kivetystä. Olin juuri hakenut reseptilääkkeeni ja pysähdyin kukkakaupan eteen katsomaan ikkunassa olevia dahlioita — mieheni piti niistä, ennen kuin hän kuoli kolme vuotta sitten, ja minulla on tapana käydä siellä ilman erityistä syytä.
Silloin näin hänet. Miehen, jonka tunsin naapurustosta — hän asuu kaksi taloa kauempana, vaimonsa kanssa, jolla on tapana lenkkeillä koiran kanssa joka aamu kello seitsemän. Mies tuli ulos kukkakaupasta iso kimppu valkoisia ruusuja sylissään. Ei mikä tahansa nippu — sellainen, jonka eteen on maksettu, olen nähnyt hintalaput, kolmekymmentäviisi euroa vähintään sellaisesta.
Mies oli pukeutunut ihan tavalliseen työpäivään, harmaa collegepaita, eikä hänellä ollut mitään syytä olla siinä kello puoli kaksi iltapäivällä, kun hänen pitäisi olla töissä. Katsoin, kun hän käveli parkkipaikalle, pisti kukat auton takapenkille varovasti, melkein hellästi, ja ajoi pois — ei kotiin päin, vaan keskustaan.
En tuntenut häntä nimeltä silloin, mutta myöhemmin sain tietää: Markus. Ja vaimo, se joka lenkkeili koiran kanssa joka aamu, oli Hanna.
En ajatellut sitä sen enempää siinä hetkessä. Ihmiset ostavat kukkia syntymäpäiville, anteeksipyynnöille, hautajaisille. Mutta viikko myöhemmin näin Hannan portaikossa roskiskatoksen luona, ja hän kysyi minulta ohimennen, olinko nähnyt hänen miehensä liikkeellä päiväsaikaan — hän oli löytänyt kukkakaupan kuitin miehen takintaskusta, mutta kotona ei ollut koskaan ilmestynyt yhtään ruusua.
Hanna näytti minulle kuittia kännykän kuvasta. Se oli painettu terävästi, summa alleviivattuna: 42 euroa, kymmenen valkoista ruusua. Hän oli laskenut päivämäärän — sama tiistai, jolloin olin nähnyt Markuksen — ja huomannut, että se osui yhteen erään toisen asian kanssa: Markuksen työpaikan kuukausittaisen "kokouspäivän", joka oli aina ollut hänelle vapaa selitys poissaoloille.
En sanonut heti mitään omasta havainnostani. Katsoin vain Hannaa, jonka koira veti hihnasta ja haukahti kerran, ja ajattelin, että meidän talossamme on liikaa naisia, jotka laskevat kuitteja saadakseen selville, mitä heidän omat miehensä eivät kerro.
Vasta parin viikon päästä, kun tapasin Hannan uudestaan kellarikerroksen pesutuvassa — pyykkikone numero kolme oli taas rikki, ja me molemmat odotimme jonossa — kerroin hänelle, mitä olin nähnyt sinä tiistaina. Hän ei itkenyt heti. Hän istui pesutuvan muovituolilla, käsissään pyykkikori täynnä pyykkiä, ja sanoi vain: "Kymmenen vuotta."
Sitten hän alkoi tehdä asioita, jotka minä näin sivusta viikkojen ajan. Hän ei mennyt kotiin huutamaan. Hän meni ensin pankkiin — kerroin tämän vasta myöhemmin hänen omasta suustaan, kun hän oli valmis puhumaan siitä — ja tarkisti heidän yhteisen tilinsä liikkeet kolmelta viime kuukaudelta. Löysi neljä samanlaista kukkakauppaostosta ja kaksi hotellilaskua Pyynikin läheisestä hotellista, joita hän ei ollut koskaan nähnyt maksettavan yhteisestä budjetista, koska Markus oli maksanut ne toisella kortilla, jonka olemassaolosta Hanna ei ollut tiennyt.
Hän tilasi ajan lakimieheltä Tuulenkulman toimistolta, jonka nimen näin kerran hänen postilaatikossaan olevasta kirjekuoresta. Ja hän vaihtoi lukot heidän rivitalonsa oveen — näin sen itse, kun kävelin koiraa ulkoiluttavan naapurin ohi ja lukkoseppä oli juuri lähdössä pihalta pakettiautollaan.
Markus tuli kotiin sinä iltana ja seisoi ovella soittamassa avainta reikään, joka ei enää sopinut hänen vanhaan avaimeensa. Kuulin sen tosiaan naapuriston kautta — koko rappukäytävä puhui siitä viikon — mutta näin itse loppuosan seuraavana aamuna, kun Markus istui autonsa etupenkillä pihassa, matkalaukku takapenkillä, ja odotti, että joku avaisi hänelle.
Hanna ei avannut. Hän lähetti kirjeen postiluukusta — asianajajan laatiman, jossa oli avioero-hakemus ja vaatimus asunnon puolikkaan lunastamisesta, koska asunto oli ostettu yhteisillä varoilla vuonna 2019 ja Hanna oli laskenut oman osuutensa: sata kahdeksankymmentätuhatta euroa asunnon arvosta, josta hän vaati puolet käteisenä kolmen kuukauden sisällä tai asunto myytäisiin.
En nähnyt itse, kun Markus luki kirjeen. Mutta näin, kun hän istui vielä pitkään autossaan, kirje kädessään, ennen kuin käynnisti moottorin ja ajoi pois — tällä kertaa en tiedä minne.
Puoli vuotta myöhemmin tapasin Hannan taas pesutuvassa, uuden koiran kanssa — vanha oli jäänyt Markukselle, se oli ollut alun perin hänen. Hanna kertoi minulle, mitä oli löytänyt aivan viime viikolla, kun hän oli siivonnut vanhaa kaappia: kuitin, jonka Markus oli unohtanut takin taskuun kauan sitten, ei niistä ruusuista jotka minä olin nähnyt, vaan ensimmäisistä, kaksi vuotta aiemmin ostetuista — todiste siitä, että asia ei ollut alkanut sinä tiistaina, vaan paljon ennen sitä, ja että hän oli tiennyt siitä jotenkin kauan, syvällä, ilman että oli antanut itselleen lupaa uskoa sitä.
