Marika Lehtoranta oli neljäkymmentäkolme, kun hän vihdoin suostui siihen matkaan, jota Ilkka oli luvannut jo kolme vuotta. Mökkiloma Ahvenanmaalla, viikko heinäkuussa, meri ja grilli ja se rauha, jota kahden lapsen ja täyden työviikon jälkeen ei ollut ollut aikoihin. Marika oli synnyttänyt Ainon kahdeksan vuotta sitten ja Eemelin viisi vuotta sitten, ja vatsan iho oli sen jälkeen ollut sellainen kuin oli — juovikas, löysähkö, ei mikään lehtikuva. Hän oli tehnyt rauhan sen kanssa. Luuli tehneensä.
He ajoivat lautalle Turusta perjantai-iltana, Ilkan vanhalla Volvolla, jonka takakontissa kolisi kahden lapsen uimavehkeet ja kylmälaukku. Aino ja Eemeli nukahtivat lautan hytissä ennen kuin ehdittiin edes syödä. Marika muistaa yhä, miten satama haisi dieseliltä ja suolavedeltä, ja miten kanneltakin kuunneltiin jonkun soittavan huonoa kitaraa jossain alakannella koko matkan.
Mökki oli Föglössä, punainen laituri ja saunan katolla pesivä lokkipariskunta, joka herätti heidät joka aamu kello kuusi. Ensimmäisenä iltana Marika pukeutui vihreään uimapukuun, jota ei ollut käyttänyt viiteen vuoteen, ja pyysi Ilkkaa ottamaan yhden kuvan laiturilla, auringonlaskussa.
"Ei nyt jaksa", Ilkka sanoi, katse jo puhelimessa. "Ota itse selfie."
Marika hymyili — vai luuliko hän hymyilevänsä — ja käänsi katseensa mereen, jottei Ilkka näkisi, miten se leukaa myöten petti.
Sen jälkeen hän alkoi huomata asioita, joita ei ollut halunnut nähdä. Ilkka istui rannalla selkä mökkiä kohti ja naputteli puhelinta, ja aina kun Marika käveli lähemmäs, näyttö sammui liian nopeasti. Kerran hän kuuli Ilkan naurahtavan yksin, lyhyen, itsekkään naurahduksen, sellaisen jolla ei ole todistajaa mielessään.
Kolmantena yönä lapset nukkuivat jo, ja Ilkka meni saunan takana olevaan pesutilaan suihkuun, puhelin unohtui pöydälle latauksessa. Marika ei ollut koskaan lukenut miehensä viestejä. Ei koko kahdentoista vuoden aikana. Mutta nyt hän otti puhelimen käteensä, ja sormet tiesivät koodin, koska hän oli nähnyt sen vahingossa vuosia sitten eikä ollut unohtanut.
WhatsApp oli auki keskusteluun, jonka nimi oli vain etunimi — Susanna, työkaveri, jonka Marika muisti pikkujouluista. Viestit olivat parin tunnin takaa.
"Kuvittele, se haluaa että otan siitä kuvan, vaikka se ei edes mahdu kuvaan enää kunnolla", Ilkka oli kirjoittanut. "Synnytyksen jälkeen ihan toinen ihminen, ei tunnista enää."
Susanna oli vastannut nauravalla hymiöllä.
Marika seisoi siinä, jalat paljaina kylmällä lattialla, ja jokin hänen sisällään — hän odotti sen romahtavan, niin kuin ensimmäisenä iltana laiturilla. Mutta se ei romahtanutkaan. Se vain hiljeni, kylmästi ja tarkasti, niin kuin kun sähkö katkeaa ja talo äkkiä kuulostaa ihan toiselta.
Hän laski puhelimen takaisin täsmälleen samaan kohtaan pöydällä, kulma samaan suuntaan kuin ennenkin. Suihkun ääni jatkui seinän takana.
Hän ei sanonut mitään sinä iltana. Ei seuraavanakaan aamuna, kun Ilkka keitti kahvia ja kysyi lasten uimavesistä ihan tavalliseen sävyyn, ikään kuin mitään ei olisi. Marika joi kahvinsa, katsoi lokkeja katolla, ja teki päätöksen, jota ei vielä osannut sanoa ääneen edes itselleen.
Sinä päivänä hän jätti lapset Ilkan huomaan — "otan pitkän kävelyn, tarvitsen vähän omaa aikaa" — ja käveli yksin rantaan, jossa oli hiekkaa vain kapea kaistale kivien välissä. Hän oli pakannut mukaan sen punaisen mekon, jota oli kantanut matkalaukussa koko heinäkuun eikä ollut uskaltanut vetää ylleen kertaakaan, koska ajatteli sen olevan liian paljastava vartaloonsa nähden. Nyt hän veti sen ylleen kalliolla, ilman ketään katsomassa, ja käveli veden rajaan.
Hän piti puhelinta itse, ojensi kättä, kallisti kuvakulmaa, kokeili uudestaan. Ensimmäinen kuva oli väärä, hän seisoi liian jäykkänä. Toisella hän nauroi jollekin, minkä vain hän itse tiesi — sille naurahdukselle, jonka hän oli kuullut suihkun raosta — ja se nauru tallentui kuvaan aitona.
Hän otti kuvan, jossa hänen vatsansa juovat näkyivät auringossa selvästi, eikä hävennyt sitä. Hän otti kuvan, jossa tuuli oli lyönyt hiukset poskelle ja hän ei ollut ehtinyt siirtää niitä. Otti kuvan, jossa hän seisoi polvivedessä, mekon helma märkänä, ja katsoi suoraan kameraan niin kuin sanoisi jotain, minkä vain hän itse kuuli.
Illalla hän ei näyttänyt kuvia kenellekään.
Loppuloma sujui kuin ennenkin pinnalta katsoen — grillejä, saunailtoja, Ainon ja Eemelin naurua laiturilla — mutta Marika laski jo päivät. Kotimatkalla lautalla hän istui Ilkan vieressä ja katsoi, kun mies nukahti nojaten ikkunaan, suu raollaan, ihan tavallinen mies, ei mikään hirviö, vain joku, joka oli lakannut näkemästä häntä.
Kotona Tampereella, kun lapset olivat koulussa ja päiväkodissa, Marika soitti asianajajalle, jonka numeron oli saanut sisareltaan kolme vuotta sitten, "ihan vain jos joskus tarvitset". Hän ei tarvinnut sitä silloin. Nyt tarvitsi. He tapasivat konttorilla Hämeenkadulla, ja Marika toi mukanaan kansion, johon oli koonnut asuntolainapaperit, työtodistuksensa terveyskeskuksesta, jossa hän oli töissä sairaanhoitajana, ja muistilapun, johon oli kirjoittanut kaiken sen, mitä hän muisti sanoista Ahvenanmaalla.
Avioero ei ollut nopea eikä dramaattinen. Se oli papereita, kahta kuukautta, yksi tapaaminen perheasiain sovittelutoimistossa, jossa Ilkka istui kädet ristissä ja sanoi ettei ymmärrä, mistä tässä oikein on kyse — "eihän mitään tapahtunut". Marika ei selittänyt hänelle mitään. Hän vain allekirjoitti nimensä sinne, minne asianajaja osoitti, ja käveli ulos konttorista syyskuun aamussa, jossa Hämeenkadulla haisi jo kastanjanlehdiltä ja bussin pakokaasulta.
Hän jätti heidän yhteisen asunnon Ilkalle — hän ei jaksanut riidellä siitä, ja lapset saivat pysyä samassa koulupiirissä joka tapauksessa, koska Marika vuokrasi kaksion kolmen korttelin päästä. Ainon ja Eemelin sänkyjen kuljetti muuttoautolla naapurin Reijo, joka oli tarjoutunut auttamaan pelkästä ystävällisyydestä ja jonka koira, vanha labradori nimeltä Transu, istui koko iltapäivän kaksion parvekkeella katsomassa muuttolaatikoita.
Vuosi myöhemmin Marika käveli edelleen Hämeenkadulla melkein joka aamu, mutta nyt omaan suuntaansa, omaan työhönsä. Hän oli laittanut sen rantakuvan, sen jossa mekon helma oli märkä ja hiukset poskella, kaksioonsa keittiön seinälle, tavalliseen ikeaisen puukehykseen, ilman suurempaa selitystä kenellekään.
Ilkka soitti joskus lasten asioista, tavallista, arkista, ja Marika vastasi lyhyesti mutta rauhallisesti, ilman katkeruutta äänessä. Susannasta hän ei ollut kuullut mitään aikoihin, kunnes Aino kertoi eräänä iltana ihan ohimennen, että isän uusi tyttöystävä oli käynyt hakemassa heidät koulusta — ja nimi oli Susanna. Marika ei sanonut siihen mitään, laittoi vain teetä keittiöön ja katsoi hetken sitä kuvaa seinällä, ennen kuin kysyi Ainolta, miltä uusi matikanopettaja tuntuu.
