Olen ollut Meritornin aulavartijana seitsemän vuotta. Se on lasinen torni Ruoholahdessa, sellainen paikka jonne tullaan tekemään kauppaa josta ei puhuta naapureille. Sateisena tiistalaamuna seisoin tutulla paikalla marmoritiskin takana, kun ulko-ovi avautui ja sisään astui nainen joka näytti siltä kuin olisi juuri kiivennyt ulos Sörnäisten rannasta. Vesi valui hänen hiuksistaan pitkin ohimoita, tumma jakku oli liimautunut kylkeen, ja toinen korko lonksui märkänä. Hän tärisi.
Kello oli 9.06. Kokouksen piti alkaa yhdeksältä.
Hän pysähtyi tiskin eteen ja kaivoi märän henkilökortin povitaskustaan. Sormet vapisivat niin että muovi heilui. ”Eeva Nieminen. Tulkkauspalvelu Globaali Kieli. Kahdeskymmenesneljäs kerros, neuvotteluhuone 2402.”
Tarkistin nimen järjestelmästä. Siellä luki: *Nieminen, Eeva. Samanaikainen tulkkaus, englanti–espanja. Sopimusnumero KV-441. Asiakas: Itämeren Logistiikka Oy.* Katsoin häntä uudestaan. Moni myöhästyy. Hyvin harva tulee tänne sellaisessa kunnossa. ”Teidät on ilmoitettu yhdeksäksi”, sanoin.
”Minä tiedän.” Hän ei pyydellyt anteeksi. Se oli outoa.
Kutsuin hissin. Oikeanpuoleinen ovi avautui. ”Kerroksessa teitä vastassa on turvamies”, sanoin ja ojensin kulkukortin. ”Hän vie teidät suoraan neuvotteluun.”
Eeva Nieminen otti kortin. Märät sormet jättivät jäljen muoviin. Sitten hän katsoi minua – ei silmiin, vaan ohi, kohti hissin peiliovia – ja sanoi jotain minkä kuulin vasta kun ovet sulkeutuivat: ”Kunhan en joudu putkaan.”
En ehtinyt kysyä mitä hän tarkoitti.
Seuraavat minuutit kuluivat normaalisti. Aamukahvia termarista, sähköpostin tarkistus, erään pyörälähetin opastus. Sitten radiosta kuului turvamiehen ääni kerroksesta 24. ”Jouni tässä. Kuule, tuliko sieltä alhaalta joku nainen juuri ylös? Pitkä, tummat hiukset, läpimärkä?”
”Tuli”, vastasin. ”Eeva Nieminen. Tulkki.”
”No, täällä tapahtuu nyt jotain kummaa. Neuvotteluhuoneesta käskettiin kaikki ulos. Kaikki. Siellä oli kuusitoista miestä puvuissaan ja nyt ne seisoo käytävällä. Joku sanoi että *Damian* halusi tyhjentää huoneen.”
Damian. En ollut kuullut koko nimeä koskaan. Meidän tornissa puhuttiin varovasti, mutta tuo nimi ei kuulunut edes varovaisten joukkoon. Kysyin Jounilta, kuka Damian on. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Mutta ne miehet käyttäytyy kuin se olisi niiden pomo.”
Katsoin hissin oven yläpuolella olevaa kerrosnäyttöä. Se pysyi paikallaan kerroksessa 24. Siellä Eeva Nieminen oli juuri astunut huoneeseen viisitoista minuuttia myöhässä, märkänä ja täristen, eikä kukaan odottanut mitään hyvää.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Jouni soitti uudelleen. ”Minulle tuli viesti. Sinun pitää tulla ylös. Nyt. Damian haluaa aulavartijan.”
”Mitä varten?”
”En tiedä. Sanoi vain että se nainen pyysi.”
En ollut Eeva Niemistä nähnyt kuin kaksi minuuttia, mutta jokin siinä pyynnössä sai minut painamaan hissinappia tavallista kovempaa. Kerroksessa 24 lasiovien takana käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta Jounia, joka seisoi neuvotteluhuoneen oven vieressä. Huoneesta ei kuulunut mitään.
”Oletko sinä se jolle hän puhui alhaalla?” Jouni kysyi.
”Tarkistin hänen henkilöllisyytensä.”
”No, se auttaa. Damianille kelpaa vain se jonka kanssa nainen on jo puhunut.”
Ovi avautui ennen kuin ehdin koputtaa. Se oli pitkä mies mustassa puvussa, paidanhihat käärittyinä, rystysten yli kulki tummaa mustetta. Hän ei sanonut mitään. Hän vain astui sivuun ja päästi minut sisään.
Huoneessa oli hiljaista. Pöydän päässä, tulkkauskopin vieressä, seisoi Eeva Nieminen. Hänen nuttunsa oli nyt kuivumassa tuolin selkänojalla, mutta jakku oli yhä tumma märkyydestä. Paperit oli levitetty eteen. Kynä makasi pöydällä. Joku oli tuonut pyyhkeen, joka lojui rullalla lattialla.
Damian – koska kukaan muu se ei voinut olla – käveli ikkunan luota ja pysähtyi muutaman metrin päähän Eevasta. Hänen äänensä oli matala, melkein ystävällinen. ”Sinä tulit kokoukseen myöhässä. Olit läpimärkä. Pelkäsit kun nuo ovet avattiin.”
Eeva kohotti leukaa. Ihan pieni liike, mutta marmoritiskiltäkin olisin nähnyt sen. ”Silti kävelin niistä sisään.”
Damianin suupieleen ilmestyi jotain, mikä ei ollut hymy. ”Ennen kuin kukaan tulee takaisin, kerro minulle tarkalleen kuka sinut lähetti.”
Eeva katsoi häntä hetken, otti sitten salkustaan esiin muovitaskun jossa oli monisivuinen sopimus. ”Globaali Kieli lähetti. Tässä on toimeksianto, tilausnumero, turvatarkastus. Teidän oma logistiikkayhtiönne tilasi tulkkauksen kolme viikkoa sitten.” Hän ojensi paperin. Damian otti sen, mutta ei vilkaissutkaan. Hän piti katseensa naisessa.
”Kukaan ei tilaa tulkkia ilman että minä tiedän siitä. Tämä haisee.”
”Soittakaa omalle turvapäälliköllenne”, Eeva sanoi. ”Nimeni on ollut listalla viime perjantaista. Jos tämä on joku testi, olen pahoillani, mutta minä olen testannut kielioppia jo aamulla.”
Damian kääntyi minuun päin. ”Sinä. Oletko nähnyt hänet aiemmin?”
Pudistin päätäni. ”En koskaan. Mutta järjestelmässä hänen sopimuksensa on voimassa ja maksu on suoritettu. Ennakkomaksu, kaksituhatta euroa. Tuli viime viikolla.”
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Damian asetti sopimuksen pöydälle, ja teki jotain mitä en odottanut. Hän veti itselleen tuolin, istui tulkkauskopin viereen ja sanoi: ”Tulkitse minulle.”
Eeva räpytti silmiään. ”Mitä?”
”Ensimmäinen lause. *El contrato no se cierra hasta que ambas partes hayan demostrado lealtad.*”
Eeva ei epäröinyt. Hänen äänensä oli hivenen käheä, mutta sanat tulivat selkeinä: ”Sopimus ei sulkeudu ennen kuin molemmat osapuolet ovat osoittaneet uskollisuutta.”
Damian nojautui taaksepäin. Nyt hän hymyili – tai ainakin hampaat vilahtivat. ”Toinen. *El miedo es una herramienta, pero el respeto es una moneda más valiosa.*”
”Pelko on työkalu, mutta kunnioitus on arvokkaampaa valuuttaa.”
Hän nyökkäsi. Sitten hän nousi, käveli ovelle ja avasi sen. Käytävältä kuului vaimeaa puhetta. ”Kaikki takaisin”, Damian sanoi. ”Neuvottelu jatkuu viiden minuutin kuluttua. Ja tulkki pysyy.”
Minut käskettiin pois. Seisoin käytävässä Jounin vieressä ja kuuntelin kuinka kuusitoista miestä palasi paikoilleen. Ovi sulkeutui. Seuraavat kaksi tuntia olivat hiljaisia, lukuun ottamatta vaimeaa puheensorinaa oven läpi. Sitten ovi aukesi ja Eeva astui ulos. Hänen hiuksensa olivat jo melkein kuivat, ja hän kantoi salkkua tukevasti.
Damian tuli hänen perässään ja ojensi sinisen kansion. ”Tässä on toinen sopimus”, hän sanoi. ”Sinun ei tarvitse enää pelätä aamupäivän lätäköitä.”
Eeva avasi kansion. Selasin itsekin vaivihkaa – siinä oli lyhyt teksti, mutta summa hyppäsi silmiin: kaksikymmentätuhatta euroa kuukausipalkkiona, plus osuus päättyneestä neuvottelusta. Eeva luki rivit läpi. Sitten hän otti kynänsä – saman joka oli aiemmin vavissut pöydällä – ja kirjoitti nimensä rauhallisella viivalla. Muste ei tahriintunut.
”Tarvitsen puhelimen”, hän sanoi.
Damian osoitti pöytää, jolla oli lankapuhelin. Eeva nosti luurin ja valitsi numeron. ”Globaali Kieli? Täällä on Eeva Nieminen. Sopimus KV-441. Minä irtisanoudun.… Ei, en aio neuvotella. Päättyy tänään.”
Hän laski luurin, kääntyi ja käveli hissille. Damian seurasi. Minä seurasin. Alhaalla aulassa ulko-ovella odotti musta sedan. Sade oli lakannut, mutta tuuli repi yhä katulamppujen valoja. Eeva nousi autoon, ja Damian kumartui ikkunaan. En kuullut mitä hän sanoi, mutta Eeva nyökkäsi.
Auton perävalot liukuivat pois. Seisoin tiskin takana ja katsoin sitä kunnes se katosi. Sitten katsoin aulakelloa: 11.42. Pöydälle oli jäänyt märkä pyyhe ja kuitin puolikas. Nostin pyyhkeen roskakoriin. Yritin muistella milloin viimeksi joku oli lähtenyt tästä talosta allekirjoitettuaan paperin joka tuoksui märältä villalta ja arvokkaammalta kuin yhdenkään toisen neuvottelijan salkku, mutta en keksinyt.
Seuraavana aamuna tulin töihin. Turvapöydällä odotti pieni valkoinen kirjekuori. Sen päällä luki ”Aulavartijalle”. Avasin sen. Sisällä oli viisikymmentä euroa setelinä ja käsin kirjoitettu lappu: *Kiitos että päästitte sisään. E.N.*
Panin setelin taskuuni ja lapun pöytälaatikkoon. Sade oli alkanut uudestaan.
