Marta Koskinen palasi sunnuntai-iltana Ähtäristä, raahaten torimyyjältä ostettuja kasseja ja ajatellen vain sitä, että ehtisi vielä lämmittää lihaliemen tyttärelle illalliseksi. Asunto Rantakadulla tuoksui aina samalta: öljyväreiltä miehen ateljeesta ja halvalta kahvinkeittimen kahvilta. Hän avasi oven avaimella, jota oli kantanut takin samassa taskussa yksitoista vuotta.
Olohuoneessa paloi valo, vaikka kotona ei pitänyt olla ketään tähän aikaan.
Sohvalla, hänen vanhassa kuhertelevassa aamutakissaan, istui Robert. Hänen vierellään, toisessa aamutakissa — siinä, jonka Marta oli ostanut itselleen syntymäpäivälahjaksi — istui Agata, hänen assistenttinsa galleriasta. Pöydällä oli kaksi lasia ja avattu pullo viiniä, samaa vuosikertaa, jonka Robert oli tuonut Toscanan matkalta heidän viidentenä hääpäivänään.
Agata nosti katseensa puhelimesta ja heitti vain:
— Jaa, hei.
Kuin Marta olisi tullut väärään aikaan jonkun toisen juhliin, ei omaan kotiinsa.
Hetken ajan hänen korvissaan humisi niin, ettei hän kuulunut mitään — ei televisiota, ei tuulettimen hurinaa. Kahdeksan vuotta avioliittoa, tämän asunnon remontti omin käsin, yhdessä valitut kylpyhuoneen laatat — kaikki romahti hetkessä kuin korttitalo.
Hän ei huutanut. Hän ei heittänyt ketään lasilla, vaikka sellainen olisi ollut käden ulottuvilla.
— Syöttekö te kanssani? — hän kysyi vain, laskien kassit keittiön tasolle. — Liemi on vielä lämmintä.
Robert ei vastannut, katse kiinni televisiossa. Marta meni makuuhuoneeseen, sulki oven ja valahti lattialle sängyn viereen. Hän painoi kasvonsa tuolin selkämyksellä roikkuvan Robertin vanhan villapaidan hihaan — se tuoksui vielä väreille — ja itki äänettömästi puraisten kangasta, jotta kukaan olohuoneessa ei kuulisi, että jokin hänessä murtui.
Se ilta, kesäkuun kahdeskymmenskolmas, päätti heidän avioliittonsa.
Kuusi kuukautta myöhemmin hän istui asianajotoimistossa Kirkkopuistikolla, tuolilla, jonka corduroy-päällyste oli kulunut käsinojista. Robert leikitteli kynällä, naputtaen sitä asiakirjakansioon.
— Sata kaksikymmentä tuhatta — sanoi notaari. — Plus auto.
Robert tuhahti.
— Ihan kuin olisit voittanut lotossa.
Marta ei vastannut. Hän otti kynän, jonka tämä pudotti pöydälle, allekirjoitti kolme kappaletta ja nousi ennen kuin mies sai jatkettua. Käytävällä hän otti laukustaan nenäliinan, pyyhki sillä kättään — kynä oli tahmea, joku oli varmaan pitänyt sitä talvella hansikkain käteen — ja astui kadulle, missä häntä odotti Jukka, viisivuotias, liian isossa pipossa, pitäen kädestä naapurin rouvaa, joka oli pitänyt häntä silmällä.
Hän ei myynyt tarinaansa yhdelle lehdelle. Robert, tunnettu taiteilija, joka esitteli töitään Vaasassa, olisi ollut herkullinen paloittelukohde juorulehdille — hän ei soittanut yhteenkään niistä. Hän pakkasi kaksi matkalaukkua, otti Jukan ja palasi kotiseuduilleen Lapualle.
Kolme viikkoa muutosta, kun Marta oli vielä purkamassa pahvilaatikoita vuokratussa talossa, pihaan pysähtyi vanha Volkswagen. Autosta astui Tomi Virtanen, Robertin ystävä Taideakatemian ajoilta, mukanaan yksi punainen ruusu, ostettu huoltoasemalta — kukkakaupat olivat jo kiinni.
— Anteeksi, etten tullut aiemmin — hän sanoi, seisten kömpelösti ovella ruusu kädessä, jolle ei ollut ketään antamassa maljakkoon, koska maljakotkin olivat vielä laatikoissa.
Hän jätti kengät eteiseen, vaikka Marta sanoi, ettei tarvitse, ja istui kaksi tuntia Jukan kanssa nurmikolla rakentaen palikoista tornia, joka kaatui aina uudestaan. Kun hän lähti illalla, Marta jäi ovelle teekuppi molemmissa käsissä ja katsoi auton takavaloja, kunnes ne katosivat mutkan taakse.
Matkalla Seinäjoelle Tomi pysähtyi huoltoasemalle, otti tavaratilasta kitaran ja kirjoitti bensakuitin kääntöpuolelle kappaleen kaksi ensimmäistä säkeistöä pojasta, joka odottaa isän paluuta ateljeesta. Hän sai kappaleen valmiiksi vasta kuukautta myöhemmin, hieman muokattuna versiona, jonka hän soitti yhtyeensä kanssa yhdessä Vaasan keikoista.
Marta pani Jukan kirjoille Lapuan torin laidalla olevaan ala-asteeseen. Neljä vuotta myöhemmin, kun Jukka oli yhdeksänvuotias, hän otti lainan osuuspankista ja avasi kansanruokalan pääkadun varrelle — samankokoiseen liiketilaan, jossa oli ennen ollut rautakauppa.
Kello kuudelta aamulla paistettujen perunapannukakkujen tuoksu täytti koko salin jo ennen ovien avaamista. Herra Mäkinen, eläköitynyt rautatieläinen, kävi joka päivä samaan aikaan ja tilasi aina samaa: hernekeittoa ja piimää. Hän maksoi aina kolikoilla, jotka laski kassalla olevalle tarjottimelle yksi kerrallaan, eikä Marta koskaan hoputtanut häntä, vaikka takana jo jonotettiin. Illalla, kassaa laskiessaan, kassasta puuttui usein pari-kolme euroa siitä, mitä olisi pitänyt olla — ammattikoululainen, joka auttoi koulun jälkeen, sekosi välillä vaihtorahoissa — mutta Marta ei koskaan vähentänyt sitä pojan palkasta.
Näiden vuosien aikana Robert esiintyi edelleen lehdissä Vaasan taidepiirien tähtenä. Marta teki Jukan kanssa läksyjä keittiön pöydän ääressä, friteerausrasvan hajussa, joka ei lähtenyt vaatteista millään, ja maksoi lainaeriä laskien joka euron.
Hän kirjoitti myöhemmin kirjan niistä vuosista. Robert yritti estää sen julkaisun asianajajan avulla, mutta oikeus hylkäsi hänen vaatimuksensa. Luvussa siitä illasta Rantakadulla, kuvatessaan Agataa omassa aamutakissaan, hän lisäsi vain yhden lauseen siitä, ettei koskaan kysynyt, mitä tapahtui sille Toscanan viinipullolle — joivatko he sen loppuun sinä iltana, vai jäikö se pöydälle avoimena, kunnes maku lopulta haihtui.
Robert kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen joulukuussa, kaksikymmentä vuotta avioeron jälkeen. Jukka, silloin kaksikymmentäviisivuotias, tuli Vaasasta Lapualle ja ei lähtenyt kotoa kolmeen päivään. Marta keitti hänelle lihaliemen, jota tämä ei syönyt, ja istui hänen kanssaan iltaisin pöydän ääressä valoa sytyttämättä, kunnes poika nukahti pää pöytää vasten.
Marta kuoli huhtikuussa, seitsemänkymmentäneljän vuoden iässä, samassa talossa Lapualla. Jukka istui vuoteen vierellä pitäen hänen kättään, joka oli viileämpi kuin yöpöydällä olevan kupin teetähde.
Kolme viikkoa aiemmin Marta oli käynyt notaarin luona Lapualla mukanaan kansio täynnä kansanruokalan papereita. Kolmekymmentä vuotta työtä samassa keittiössä hän siirsi Jukan nimiin — ilman ehtoja, mainitsematta isää missään papereissa. Notaari antoi hänelle kynän, samanlaisen kuin se, jolla hän oli allekirjoittanut avioeropaperit, ja tällä kertaa hän allekirjoitti epäröimättä. Kotimatkalla hän kantoi takkinsa taskussa kirjekuorta omistusoikeustodistuksineen ja ruokalan etuoven avainnippua — niitä samoja avaimia, jotka hän myöhemmin laski pöydälle Jukan eteen sanoen vain: — Tämä on nyt sinun.
