Sinikka Laurila käveli Kemijärven keskustan läpi hitaammin kuin tavallisesti, kassi hartialla, ja tunsi jokaisen katseen selässään. Oli toukokuun alkupuoli. Jäät olivat juuri lähteneet järvestä, ja ilmassa haisi märkä hiekka ja jostain kauempaa poltettu risukasa. Ihan tavallinen kevätilta Lapissa. Paitsi että tänään ihmiset tervehtivät häntä eri tavalla kuin ennen — nopeasti, vilkaisten sivuun heti perään.
Sinikka oli opettanut matematiikkaa ja fysiikkaa paikallisessa yläkoulussa kaksikymmentäkolme vuotta. Hän tunsi melkein jokaisen talon tässä kaupungissa, jos ei asukasta itseään niin ainakin tämän lapset. Jotkut muistivat häneltä ensimmäisen kympin todistuksessa, toiset ensimmäisen hylätyn kokeen. Vanhemmat pysäyttivät hänet yhä kauppajonossa kiittämään: "Kiitos, kun et luovuttanut meidän pojan kanssa."
Hän oli tottunut siihen, että häntä kunnioitettiin. Että vanhempainilloissa hänen mielipidettään kuunneltiin tarkasti. Nyt jokin oli rikki.
Pihaportille päästyään hän näki naapurinsa Ritva Alatalon seisomassa aidan vieressä kahden muun naisen kanssa, puhuen vilkkaasti. Puhe katkesi heti kun Ritva huomasi hänet.
"Iltaa", Sinikka sanoi tasaisesti.
"Iltaa…" Ritva mutisi ja hävisi pihaansa melkein juosten.
Sinikka meni sisään, laski kassin lattialle ja istui keittiön pöydän ääreen. Hän oli viisikymmentäyksi. Mies oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, tytär asui Oulussa ja työskenteli hoitoalalla — soitti harvoin, kävi vielä harvemmin. Sinikka ei valittanut. Hänellä oli koulu, kirjat, pieni kasvimaa talon takana. Talvella hän hiihti joka viikonloppu Suomunjärven ympäri, kesällä poimi hillaa. Tylsää elämää? Ehkä. Mutta ei onnetonta.
Viime kuukausina terveys oli alkanut reistailla. Ensin tuli jatkuva väsymys. Sitten pahoinvointia aamuisin. Paino nousi — kuusi kiloa muutamassa kuukaudessa, vaikka ruokahalu oli pienentynyt. Ja vatsa alkoi pullistua. Tiukka, epämukava, työntyi eteenpäin kuin hän…
Ajatus pilkahti ja hän työnsi sen pois sormillaan tiskipöydän reunasta, ikään kuin olisi voinut siirtää sen muualle kuin ruokaliinan alle. Viisikymmentäyksi vuotta. Keneltä muka? Varmasti vaihdevuodet, hormonit. Lääkäri Rovaniemen keskussairaalassa oli ottanut verikokeita, lähettänyt ultraäänitutkimukseen, kohauttanut olkapäitään: "Odotetaan vastauksia."
Ja Sinikka odotti. Sillä aikaa Kemijärvellä kiersi jo aivan toinen selitys.
Ritva Alatalo oli huomannut muutokset ensimmäisenä. Hänestä sanottiin kylällä, että mikään ei mene häneltä ohi. Ritva asui yksin, mies oli lähtenyt kymmenen vuotta sitten, lapset muuttaneet etelään. Suurimman osan päivästä hän istui ikkunan ääressä tai penkillä portin vieressä. Huomasi kuka tuli, kuka lähti, kuka kenenkin luona kävi.
Huhtikuun alussa Ritva oli pannut merkille, että naapuri näytti erilaiselta. Lihonut. Liikkui hitaammin. Ja se vatsa — Ritva oli katsonut erityisen tarkkaan kerran, kun Sinikka ripusti pyykkiä pihalle. Ei epäilystäkään enää.
"No johan nyt", Ritva mumisi itsekseen. "Viisikymmentäyksi vuotta. Keltähän se on saanut?"
Samana iltana hän meni kyläkaupan myyjän Mirja Peltolan luo kahville.
"Mirja, oletko pannut merkille mitään outoa?"
"Mitä tarkoitat?"
"Sinikasta. Opettajasta. Se on jotenkin pyöristynyt."
Mirja kohautti olkapäitään. "Ehkä vaan lihonut."
"Ei se mikään tavallinen lihominen ole", Ritva madalsi ääntään. "Vatsa työntyy eteenpäin, ihan kuin raskaana olisi. Ja koko ajan Rovaniemellä käy tutkimuksissa. Viikko toisensa jälkeen. Eikä kukaan kerro mitään kunnolla. Tiedätkö miksi ei kerrota? Koska ei ole enää mitään salattavaa!"
"Ei voi olla!" Mirja hämmästyi. "Sehän on jo yli viisikymppinen!"
"Juuri niin. Yli viisikymppinen, mutta vatsa paikallaan. Katso itse."
Seuraavana päivänä Mirja kertoi asian kahdelle työtoverilleen kaupassa. Nämä kertoivat kotona miehilleen. Miehet virnistivät, jokainen lisäsi oman mausteensa. Parissa päivässä juttu kiersi jo lähes joka pihalla Kemijärvellä. Toukokuun puoliväliin mennessä yksinkertaisesta arvauksesta oli kasvanut kokonainen tarina. Yhdet väittivät, että Sinikka oli aloittanut suhteen jonkun kanssa sairaalamatkoillaan. Toiset olivat varmoja, että mies oli paikallinen, mutta molemmat salasivat asian tarkoituksella. Kolmannet kuiskivat naimisissa olevasta miehestä Pelkosenniemeltä.
Sinikka alkoi huomata muutoksen ihmisten käytöksessä selvästi. Tervehdykset harvenivat. Puhe katkesi hänen tullessaan paikalle. Eräässä vanhempainillassa nuori, aina röyhkeä äiti sanoi äkkiä ääneen koko luokan kuullen: "Eiköhän lapsille voisi vaihtaa toisen opettajan? Että esimerkki olisi kunnollinen."
Sinikka ei ensin tajunnut mitä nainen tarkoitti. Apulaisrehtori Liisa Kurtti keskeytti tilanteen nopeasti ja vaihtoi puheenaihetta. Mutta oli jo myöhäistä. Juoru oli ehtinyt myrkyttää kaiken.
Toukokuun puolivälissä rehtori Esko Huhtala kutsui Sinikan puheilleen. Mies oli parikymppisiä vailla kuusikymmentä, ei suinkaan tyhmä, mutta varovaisuus meni hänellä välillä lähelle pelkuruutta. Hän pyöritteli kynää kädessään pitkään, rykäisi kahdesti ennen kuin sai sanottua:
"Sinikka, anteeksi että joudun kysymään tällaista… Vanhemmat ovat huolissaan. Valituksiakin on tullut. Puhutaan opettajan moraalista…"
"En ymmärrä", Sinikka sanoi tyynesti, vaikka polvet painoivat tuolin jalkoja tiukemmin lattiaan pöydän alla. "Selittäkää tarkasti."
Esko punastui. "No… liikkuu puhetta, että te olisitte… raskaana."
"Entä sitten?"
"Siis… kuka on isä?"
Sinikka nousi seisomaan. Tuoli natisi lattiaa vasten.
"Esko, minun ei tarvitse selvittää sinulle yksityiselämääni. Mutta koska se näköjään kiinnostaa niin kovasti, sanon suoraan: en ole raskaana. Minulla on terveysongelma. Käyn tutkimuksissa ja odotan vastauksia Rovaniemeltä. Riittääkö tämä vastaukseksi?"
"Totta kai, totta kai…" rehtori jatkoi kynän pyörittämistä entistä nopeammin. "Arvelinkin jotain sellaista. Anteeksi vaan. Vanhemmat vain…"
Sinikka ei sanonut enää mitään, vaan käveli ulos. Opettajainhuoneessa oli hiljaista kun hän astui sisään — kollegat tuijottivat papereita, kännyköitä, mitä tahansa muuta kuin häntä. Vain liikunnanopettaja Hannele Mäki tuli viereen ja sanoi matalalla äänellä:
"Älä välitä. Ihmiset ovat tyhmiä välillä. Tiedäthän itsekin."
"Tiedän", Sinikka vastasi. "Ei se silti helpota yhtään."
Illalla hän istui pitkään keittiössä, ikkunan läheisyydessä, katsomassa kuinka naapurin koira juoksenteli tyhjällä tontilla. Pöydällä oli kuppi jäähtynyttä teetä, josta hän ei ollut juonut kuin puolet. Kaksikymmentäkolme vuotta tälle koululle annettuna, ja nyt yksi likainen juoru oli muuttanut hänet melkein koko kaupungin silmissä häpeäksi.
Puhelin soi. Tytär, Noora.
"Äiti, miten menee?"
"Hyvin, kultaseni. Ihan normaalisti."
"Varmasti? Ääni kuulostaa oudolta."
"Olen vain väsynyt. Lukuvuoden loppu lähestyy."
"Pidä itsestäsi huolta. Voisinko tulla käymään?"
"Ei tarvitse. Sinulla on töitä. Pärjään kyllä."
Puhelun jälkeen Sinikka laski puhelimen pöydälle eikä kertonut mitään. Miksi huolestuttaa tytärtä turhaan.
Mutta seuraavana päivänä kaikki muuttui lopullisesti.
Sinikka oli sopinut lääkäriajan Rovaniemen keskussairaalaan torstaiaamuksi — ultraäänen jälkeinen tulosten purku. Hän istui odotushuoneessa, sormet puristuneina kassin hihnan ympärille, kun nuori naislääkäri Tuula Rajala kutsui hänet sisään ja laittoi kuvat näytölle.
"Meillä on nyt selvä diagnoosi", lääkäri sanoi. "Teillä on munasarjakasvain — suuri kystinen muutos, joka selittää vatsan kasvun, painonnousun ja pahoinvoinnin. Hyvä uutinen on, että merkkiaineet viittaavat hyvänlaatuiseen kasvaimeen. Leikkaus poistaa sen kokonaan. Mutta se pitää tehdä pian, kasvain on kasvanut jo melko suureksi."
Sinikka istui hetken aivan hiljaa, sormet yhä kassin hihnan ympärillä. Sitten hän päästi hihnan irti ja kysyi vain yhden kysymyksen: "Milloin?"
"Kahden viikon päästä on tila leikkaussaliin. Pysytte sairaalassa noin viikon."
Leikkauspäivänä Noora tuli Oulusta, istui käytävällä odottamassa, puhelin kädessä valmiina soittamaan jos jotain menisi pieleen. Leikkaus kesti kolme tuntia. Kasvain oli hyvänlaatuinen, kuten lääkäri oli olettanut — kaksi ja puoli kiloa painava kystinen muodostuma, joka oli puristanut Sinikan sisäelimiä kuukausien ajan ja saanut hänet näyttämään raskaana olevalta.
Kahden viikon kuluttua Sinikka palasi Kemijärvelle. Kahden viikon kuluttua siitä hän palasi myös kouluun — laihempana, kalpeana mutta omana itsenään, arpi vielä tuoreena vatsalla piilossa villapaidan alla.
Juoru oli siihen mennessä ehtinyt levitä niin pitkälle, että moni tiesi jo totuudenkin — sairaalan henkilökunnan kautta uutinen oli vuotanut takaisin kylälle nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Leikkaus, kasvain, ei mitään lasta, ei mitään rakastajaa. Pelkkä sairaus, jota kukaan ei ollut vaivautunut kysymään suoraan.
Ritva Alatalo seisoi aamulla omalla pihallaan kun näki Sinikan kävelevän ohi koulun suuntaan. Hän yritti ensin katsoa toisaalle, mutta Sinikka pysähtyi portille.
"Ritva", hän sanoi rauhallisesti. "Minulla oli munasarjakasvain. Kaksi ja puoli kiloa. Leikattiin pois kaksitoista päivää sitten. Ei lasta, ei miestä, ei mitään sellaista mistä sinä puhuit puolelle kylää."
Ritva avasi suunsa, sulki sen uudelleen. "Minä en… minähän vain…"
"Tiedän tarkalleen mitä sinä teit", Sinikka jatkoi. "Mirjalle kaupassa, sieltä eteenpäin. Kaksikymmentäkolme vuotta olen opettanut tämän kylän lapsia, ja sinä teit minusta pilkan kohteen ilman että kysyit minulta kertaakaan suoraan."
Hän ei odottanut vastausta. Käänsi kannan ja käveli koulun portille.
Samana iltana hän soitti rehtori Esko Huhtalalle ja pyysi tapaamisen seuraavaksi aamuksi. Rehtorin huoneessa hän laski pöydälle sairaalasta saamansa epikriisin — paperin, jossa luki mustaa valkoisella diagnoosi, leikkauspäivämäärä ja patologin lausunto kasvaimesta.
"Tämä menee koulun ilmoitustaululle", Sinikka sanoi. "Ei nimilappuineen, ei yksityiskohtineen — mutta vanhempainkokouksessa kerrot tarkalleen, mistä sairaudesta oli kyse, ja että se valitus moraalista, jonka joku kirjoitti, perustui valheeseen jota kukaan ei viitsinyt tarkistaa."
Esko työnsi papereita pöydällä suoraan riviin, ei uskaltanut vastustaa.
Seuraavalla vanhempainillalla Sinikka seisoi itse luokan edessä. Hän ei pyytänyt anteeksi mitään, ei selitellyt pitkään. Hän kertoi lyhyesti, mikä oikeasti oli ollut vialla, ja sanoi lopuksi vain yhden lauseen: "Jatkossa, jos joku on huolissaan minun terveydentilastani, voi kysyä sitä minulta suoraan — en ole koskaan ollut tavoittamattomissa."
Huoneessa oli hiljaista. Nuori äiti, joka oli kevyemmässä kokouksessa vaatinut opettajan vaihtoa, istui takarivissä ja käänteli käsilaukkunsa hihnaa sormissaan koko kokouksen ajan.
Kesäkuun alussa Sinikka vei Ritvalle takaisin lainaksi otetun puutarhasaksen, jonka hän oli pyytänyt keväällä ennen kaiken alkamista. Hän jätti sen portinpieleen ilman sanaakaan, eikä koputtanut ovelle. Ei siksi että olisi vihainen enää — vaan koska ei ollut mitään syytä käydä sisällä juttelemassa.
