Ensimmäinen ääni sen jälkeen, kun äitini lensi selkä edellä uima-altaaseen, ei ollut loiskahdus. Se oli naurua — hajanaista, kavalana terassin yli lipuvaa. Isän raskas vartalo syöksyi saman tien perään, mutta vedessä he muistuttivat kahta hukkunutta varista, joiden juhla-asut olivat muuttuneet lyijyksi. Kirsti-äiti pärski kloorivettä ja Heikki-isä piti häntä pinnalla.
Altaan reunalla seisoi tuleva anoppini, Katarina Salo. Hänen kätensä oli yhä ojennettuna, se sama käsi, jolla hän oli tönäissyt äitiä lapaluiden väliin — kevyt, mitätön liike, sellainen jonka voisi selittää kompastumiseksi, jos joku olisi kysynyt. Kukaan ei kysynyt. Ranteessa välkkyvät timantit heijastivat ilta-aurinkoa. Toistasataa vierasta — pörssiyhtiöiden hallitusten puheenjohtajia, ministereitä, rahastonhoitajia, vanhojen kauppahuoneiden perillisiä — oli pysähtynyt seuraamaan, eikä yksikään heistä liikahtanut auttaakseen.
Katarina kumartui altaan puoleen ja lausui, tarkoituksella liian kovaa: ”Ehkä vesi pesee pois sen köyhyyden katkun.” Muutama naurahti uudestaan. Joku kilautti lusikalla samppanjalasia.
Käänsin katseeni Matiakseen, kihlattuuni. Hän seisoi tarjoilupöydän vieressä ja puristi jalallaan jonkun pudottamaa lautasliinaa, kuin se olisi tärkeämpää kuin se, mitä tapahtui. Kun sanoin hänelle hampaideni raosta, että tee jotain, hän vastasi puoliääneen: ”Älä nyt pilaa tätä iltaa. Äiti on juonut liikaa.”
Vanhempani kiskoivat itsensä ylös. Isän lainatakki roikkui, äidin hiukset valuivat pitkin kasvoja. Pisaroita jäi marmorilaatoille kuin tummia syytöksiä. Ja Matias ainoastaan toisti: ”Sovitaan tämä myöhemmin. Älä tee tästä pahempaa.”
Silloin jokin minussa naksahti. Kahden vuoden ajan Katarina oli nöyryyttänyt perhettäni jokaisessa perhetapaamisessa, ja Matias oli aina pyytänyt anteeksi vasta jälkikäteen, suljettujen ovien takana. Kerran, ihan ensimmäisillä treffeillämme, hän oli itkenyt autossa kertoessaan, miten äiti oli polttanut hänen lapsuudenkotinsa pihalla hänen isänsä valokuvat avioeron jälkeen — ja minä olin ajatellut silloin, että mies, joka muistaa tuollaisen yksityiskohdan kyynelin, ei voi olla pelkkää selkärangatonta. Olin sietänyt Katarinan pistot, koska olin uskonut, että se sama haavoittunut poika joskus uskaltaisi sanoa äidilleen ei. Olin myös pitänyt korttini piilossa: en ollut kertonut Salon perheelle, kuka todella olin, koska halusin tietää, valitsisiko Matias minut ilman rahaa selässäni. Nyt vanhempani seisoivat märkinä marmorilla, ja hän silti suojeli äitinsä mukavuutta. Vastaus oli tullut, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään — en ollut suunnitellut mitään, minulla ei ollut valmiina yhtään puhelinsoittoa.
Vedin vihkisormuksen sormestani. Pudotin sen hänen samppanjalasiinsa. Kuplat nousivat timantin ympärille kuin pieni välinpitämätön myrsky. Kun käännyin kannoillani ja kävelin kohti lavan reunaa, joku naurahti hermostuneesti. Otin mikrofonin trubaduurin telineestä. Mies ehti sanoa ”hei, tuo on minun”, mutta nostin käden pystyyn.
”Häät on peruttu”, sanoin. ”Mitään vihkimistä, mitään vastaanottoa, mitään liittoa minun ja Matias Salon välillä ei tule.”
Katarina nousi puolittain tuolistaan. ”Älä nyt viitsi olla dramaattinen, tyttökulta. Tästä selvitään.”
”Ei selvitä”, sanoin. Käteni tärisi mikrofonin ympärillä, ja annoin sen näkyä. ”Tiedän Salo Groupin osakekaupoista viime marraskuulta. Tiedän B-sarjan osakeannista, joka toteutettiin kolme päivää ennen kuin yhtiö julkisti tappiollisen neljänneksen — ja tiedän, kenen tilille rahat siirrettiin Caymansaarilla ennen tiedon julkistamista.”
Sanat kaikuivat terassilla omituisen ontosti, koska en ollut varma, riittäisikö se, mitä tiesin. Se ei ollut valmis ase. Se oli puolikas tieto, jonka olin saanut vahingossa käsiini kaksi vuotta aiemmin.
Katarina naurahti, mutta äänessä oli nyt terävä sävy. ”Sinä et tiedä mistään mitään, pikkuinen sisustussuunnittelija.”
”Isoisäni oli Väinö Pihlajamäki”, sanoin. ”Pihlajamäki Capital. Te lainasitte meiltä sata kaksikymmentä miljoonaa kolme vuotta sitten, kun pankit kieltäytyivät. Se laina on edelleen minun hallussani olevan rahaston kirjoilla, ja siihen sopimukseen kirjoitettiin kovenantti, joka antaa meille oikeuden vaatia koko lainaa takaisin, jos yhtiö syyllistyy sisäpiirikauppaan.”
En sanonut, että olin vasta äskettäin perinyt äänivallan rahastossa enkä ollut koskaan käyttänyt sitä mihinkään. En sanonut, että hallitus, jonka piti vahvistaa päätökseni, koostui viidestä miehestä, joista kaksi oli Katarinan omia golfkavereita eikä yhtään taattua ääntä.
Otin puhelimen esiin ja soitin Tuomas Vainiolle, rahaston toimitusjohtajalle — mieheni sijaan, jonka olin joskus tavannut isoisäni hautajaisissa ja jonka numeron olin säilyttänyt varmuuden vuoksi, en koskaan käyttänyt sitä ennen.
”Tuomas”, sanoin, ääneni murtui kesken sanan. ”Tarvitsen sinua kutsumaan hallituksen koolle. Nyt. Tänä iltana, jos mahdollista, huomenna viimeistään. Haluan aktivoida kovenantin Salo Groupin lainasta.”
Hiljaisuus toisessa päässä venyi liian pitkäksi. ”Elina”, hän sanoi lopulta, ”sinä et ole koskaan edes käynyt yhdessäkään kokouksessa. Hallitus ei tunne sinua. Tämä ei mene läpi puhelinsoitolla.”
”Tiedän”, sanoin. ”Mutta yritä.”
Linja katkesi. Katarinan silmissä välähti jotain, joka ei ollut enää raivoa vaan laskelmointia — hän oli nähnyt saman epävarmuuden kasvoillani, jonka itsekin tunsin. ”Sinulla ei ole mitään”, hän sanoi hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi. ”Ja vaikka olisikin, tarvitset vuosia oikeussaleissa ennen kuin mikään muuttuu. Minä ehdin haudata sinut siihen aikaan.”
Se oli totta, ja tiesin sen. Katsoin Matiasta viimeisen kerran. Hän veti kihlasormuksensa — sen, jonka minä olin hänelle antanut — pois sormestaan ja työnsi sen housuntaskuunsa, ikään kuin se olisi jotain, mistä piti päästä eroon ennen kuin äiti näkisi sen. Se ele kertoi enemmän kuin mikään, mitä hän oli sanonut kahteen vuoteen.
Tartuin vanhempiani käsipuolesta. Äidin märkä leninki tiputti vettä lattialle, ja isä pudisteli päätään kuin herätäkseen unesta. Kävelimme kohti parkkipaikkaa, jossa meidän yhteinen, viisitoista vuotta vanha Toyota Corolla odotti. Katarinan huuto kantautui perässämme, sekaisin uhkauksia ja kirouksia. En kääntynyt.
Se, mitä tapahtui seuraavina viikkoina, ei ollut yhden illan spektaakkeli. Rahaston hallitus kokoontui kolme päivää myöhemmin, ja äänestys kovenantin aktivoinnista meni läpi niukasti, kolme kaksi vastaan — yksi hallituksen jäsenistä, nainen nimeltä Liisa Rantanen, vaihtoi äänensä viime hetkellä sen jälkeen, kun olin lähettänyt hänelle kaiken aineiston, jonka olin kaksi vuotta aiemmin saanut käsiini: valokopiot osakekaupoista, tiliotteet, sähköpostiketjun, jossa Katarina oli kehottanut talousjohtajaansa ”hoitamaan asia ennen julkistusta niin ettei jää jälkiä”. En koskaan saanut tietää, mikä sai Rantasen vaihtamaan mielensä — ehkä omatunto, ehkä pelko omasta vastuustaan, jos asia joskus tulisi ilmi ilman että hän olisi toiminut.
Talousmedia uutisoi lainan irtisanomisesta torstaina. Osake laski kahdeksan prosenttia sinä päivänä, ei romahtanut yhdessä illassa vaan valui alaspäin viikon mittaan sitä mukaa, kun Finanssivalvonta ilmoitti aloittavansa esiselvityksen. Soitin itse Finanssivalvonnan tutkijalle ja luovutin aineiston virallisesti — ei keskiyöllä dramaattisesti, vaan tavallisena tiistai-iltapäivänä, istuen oman studioni pöydän ääressä Ullanlinnassa, käteni yhä hieman vapisten allekirjoittaessani saatekirjettä.
Matias soitti minulle kahdesti sinä viikkona. En vastannut kertaakaan. Kolmannella kerralla hän jätti viestin: ”Minä olisin voinut sanoa jotain sinä iltana. En sanonut. En tiedä, miksi en koskaan sanonut mitään koko kahteen vuoteen.” Se oli lähimpänä totuutta, mitä hän oli koskaan päässyt, ja se tuli liian myöhään ollakseen mitään muuta kuin muistiinpano menneisyyteen.
Katarina Salo kutsuttiin kuulusteluihin kuukauden kuluttua kihlajaisista. Häntä ei pidätetty saman viikon aikana, kuten olin ensin toivonut jossain kostonhimoisessa nurkassa mieltäni — tutkinta venyi, hänen asianajajansa hidastivat sitä kaikin keinoin, ja lopulta asia päätyi syytteeseen vasta seuraavana keväänä. En saanut nähdä hetkeä, jolloin hänet olisi viety pois käsiraudoissa. Sain vain lukea siitä lehdestä, samasta huoltoasemasta Nousiaisissa, jossa olimme pysähtyneet sinä ensimmäisenä iltana.
Sillä matkalla, kun lossi irtosi laiturista ja Turun saariston aurinko painui metsänrajan taakse, isä pudisti päätään ja sanoi: ”Olisit voinut vihjaista jotain.” Mutta äänessä ei ollut moitetta. Siinä oli helpotusta, jota olin itsekin odottanut kaksikymmentä vuotta — ja myös hieman pelkoa, koska emme kumpikaan tienneet vielä silloin, maksaisiko tämä minulle enemmän kuin osasin kuvitellakaan.
Se maksoikin: Pihlajamäki Capitalin hallitus vaati minua muutamaa kuukautta myöhemmin joko sitoutumaan yhtiön johtoon kokoaikaisesti tai luopumaan äänivallastani kokonaan — en voinut enää piiloutua sivuun. Jouduin sulkemaan oman muotoilustudioni Ullanlinnassa kahdeksi kuukaudeksi oppiakseni asioita, joita en ollut koskaan halunnut oppia: tase-analyysiä, hallitustyöskentelyä, sitä miltä tuntuu istua huoneessa täynnä miehiä, jotka eivät usko sinun kuuluvan sinne.
Pysähdyimme huoltoasemalle Nousiaisissa sinä ensimmäisenä iltana. Join kahvin ja söin äidin ostaman munkkipossun, ja se maistui paremmalta kuin mikään tarjoilu Salo-kartanossa. Äiti piti minua kädestä pöydän yli, sormet lämpiminä huolimatta märästä leningistä, ja isä luki urheilutuloksia ääneen niin kuin mikään ei olisi muuttunut.
Emme puhuneet menneestä. Puhuimme siitä, minne lähtisimme ensi kesänä.
