Olen ollut pelastustyöntekijänä Tampereen Kylpylässä melkein kymmenen vuotta. Sinä aikana olen nähnyt jos jonkinlaista: unohtuneita uimahousuja, hälytyksiä ilman syytä, kokonaisia syntymäpäiväseurueita liukumäkitunnelissa jumissa. Mutta yhden iltapäivän tapahtumat painuivat mieleen niin, että palaan niihin yhä uudelleen.
Oli heinäkuinen tiistai, iltapäivävuoroni puolessa välissä. Altaan reunalla tuoksui kloori ja märkä mänty – suihkutiloista kantautui aina sitä samaa havusaippuan hajua, jota on käytetty täällä vuosikymmeniä. Olin juuri vaihtamassa vesijuoksuradan kylttiä, kun huomasin iäkkään naisen ja pienen tytön astuvan altaaseen.
Heillä oli samanlaiset uimapuvut: vaaleansiniset, jossa kuviona pieniä valkoisia nalleja. Ehkä Muumi-juttu, en saanut ihan selvää. Nainen – noin kuusikymppinen, arvelin – piteli tyttöä kädestä kuin kaikkein kalleinta aarretta. Tyttö, ehkä viisi tai kuusi, loikki vedessä ja nauroi. He pysyttelivät kaukana vesiputouksesta, siellä missä vesi oli tyynempää, ja leikkivät jotain omaa piiloleikkiään matalan altaan puolella.
Pian he nousivat ylös ja asettuivat vierekkäisille aurinkotuoleille, jotka varasin aamulla netin kautta – muistin varauslistalta nimen ”Eila”. Myöhemmin kuulin, että kyseessä oli isoäiti ja tyttärentytär. Mukana ei ollut vanhempia, ja heillä oli vain yksi pieni reppu kahdestaan, pyyhe toisensa perään taiteltuna.
Läheisellä tuoliryhmällä istui kolme naista. He olivat ehkä kolmen- ja neljänkympin väliltä, kalliit aurinkolasit ja juomat kädessä. Yksi heistä – vaalea nainen, jonka uimapuvussa oli kultaisia lenkkejä – puhui kovalla äänellä jostain lomasta Kreikkaan. Hänen Marimekon kassi lojui tuolin alla, ja siitä pilkotti puoliksi syöty salmiakkipussi. Tuuli tarttui pussiin ja se kierähti laatoille, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan.
Juuri kun kävelin altaan toiselle laidalle tarkistamaan liukumäen lähtöporttia, kuulin terävän huudahduksen.
– Eikö sinua yhtään hävetä?
Pysähdyin. Vaalea nainen tuijotti suoraan Eilaan, joka istui tuolillaan pyyhe hartioillaan.
Eila kääntyi hitaasti. Hänen olemuksensa oli sekoitus hämmennystä ja epäuskoa.
– Anteeksi, puhutteko minua? Teinkö jotain? – hän kysyi hiljaa.
Nainen purskahti nauruun ja vilkaisi ystäviään, jotka virnistivät.
– Katso nyt itseäsi. Tuossa iässä ei pidä käyttää uimapukua julkisella paikalla. Täällä on lapsia. Peitä itsesi. Oikeasti hävytöntä.
Eilan ääni värisi, kun hän yritti vastata.
– Mutta tämä on… ihan tavallinen uimapuku…
Vaalea nainen huitaisi kädellään ilmaa ja jatkoi nauramista. Hänen ystävänsä supisivat keskenään ja vilkuilivat Eilaan päin. Tilanne jäi roikkumaan. Eila ei sanonut enempää. Hänen kätensä puristi pyyhkeen reunaa niin kovaa, että rystyset muuttuivat valkoisiksi.
Juuri silloin pieni tyttö – tyttärentytär – kiskaisi isoäidin hihasta ja kuiskasi jotain. Eila nyökkäsi. Tyttö lähti kävelemään kohti naisten pukuhuoneen ovea, askel kevyt mutta määrätietoinen. En ajatellut siitä sen enempää; kuvittelin hänen menevän vessaan.
Hän oli poissa ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia.
Kun hän ilmestyi uudelleen, hän ei enää kävellyt pukuhuoneen suuntaan, vaan kiersi altaan toiselle puolelle, missä sisääntuloportilla sijaitsi jalkojen huuhtelusuihku. Se on metallinen tanko, josta lähtee kylmää letkuvettä. Yleensä sen alla käydään pikaisesti. Tyttö kumartui, otti letkun käteen ja käänsi hanan ääriasentoon.
Suihkun kylmä vesi osui suoraan vaaleaa naista rintaan ja kasvoihin.
Nainen kiljaisi, sitten ähkäisi ja kompastui taaksepäin. Hänen juomansa lensi kaarella viereiseen porealtaaseen. Hänen toinen ystävänsä kirkaisi, toinen jäi sanattomaksi. Letkun vesi piiskasi tuoleja, aurinkolaseja, kassia. Salmiakkipussi lensi lopullisesti laatoille ja hajosi märäksi sokerimössöksi.
– Mitä helvettiä! Nainen karjui, mutta tyttö ei päästänyt irti.
Hän kasteli naista vielä kolme sekuntia, sitten asetti letkun rauhallisesti takaisin telineeseen ja käveli pois. Hän ei katsonut taakseen, meni suoraan Eilan viereen ja istui tuolille.
Juoksin paikalle. Vesi lainehti laatalla ja naisen iho oli kananlihalla. Hän tärisi ja osoitti pientä tyttöä.
– Näitkö? Tämä on pahoinpitely! Soita joku poliisille!
Kyykistyin poimimaan rikkoutuneen juomalasin sirpaleita – onneksi ei sattunut pahempaa – ja pyysin rauhallisesti naista rauhoittumaan. Tyttönen vain potki jalkojaan tuolissa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eila piti häntä kädestä, mutta ei puhutellut naista, ei pyydellyt anteeksi. Hän istui suorana.
Kun sain vaalean naisen tarpeeksi tyyntymään, pyysin häntä odottamaan ja käännyin Eilan puoleen.
– Haluatteko tehdä virallisen ilmoituksen?
Eila nielaisi.
– Kyllä. Haluan. Hän nöyryytti minua lapsen edessä. Minä kasvatan tätä tyttöä yksin, koska hänen vanhempansa… hänen vanhempansa menehtyivät vuosi sitten. Me tulimme tänne juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä.
Tytön jalka heilahti, ja hänen uimapukunsa nallenkuvio heijastui lattian vesilammikossa. Siinä oli jotain niin lujaa, niin arkisen rohkeaa.
Menimme asiakaspalvelutiskille. Minä annoin Eilalle valituslomakkeen ja toisen paperin, jossa kerrottiin kylpylän järjestyssäännöistä. Hän täytti molemmat, kirjasi nimensä, ajan, nimesi naisen ulkonäön perusteella – en tiennyt tämän oikeaa nimeäkään, mutta kameravalvonnasta se selvisi. Eila kirjasi: ”Asiakas nöyryytti minua iän perusteella. Tunsin itseni uhatuksi lapsenlapseni läsnäollessa.”
Johtaja Marjut tuli paikalle. Hän katsoi tietokoneelta nauhoituksen nopeasti, pelkkä pätkä siitä, missä nainen nauraa ja osoittelee sormellaan. Marjutin ilme ei värähtänytkään, kun hän kääntyi vaalean naisen puoleen.
– Teidän kausikorttinne on nyt mitätöity. Summaa, neljäsataakaksikymmentä euroa, ei palauteta. Poistukaa tiloista välittömästi ja älkää palatko.
Nainen yritti väittää vastaan. Hän viittasi kuivapukuun ja märkään meikkiinsä, pyysi soittamaan lakimiestä, ja kuulin sanat ”kuluttajariitalautakunta”. Mutta Marjut seisoi sormi valmiiksi painetussa tulosteessa, jossa luki ”käytöshäiriö – sopimuksen purku”.
– Teillä on viisi minuuttia. Suihkutilat ovat käytettävissänne.
Nainen nappasi märän kassinsa ja lähti kohti ovea. Hänen ystävänsä seurasivat, toinen heistä potkaisi sandaalillaan salmiakin rippeitä pois tieltään. Ovi kävi raskaasti.
Minä palasin valvomooni, mutta ennen vuoron loppua näin vielä Eilan ja Venlan – olin saanut selville tytön nimen – keräämässä tavaroitaan. Venla piteli nyt kumista yksisarvista, jonka toisesta silmästä oli kulunut väri. Eila piti kädessään paperiliuskaa: pysäköintilipuketta, jossa luki ”3 tuntia maksettu”. He kävelivät parkkipaikalle, ja minä katselin ikkunasta, miten he nousivat vanhaan Volvo V70:een, jonka kyljessä oli pieni lommo. Rekisterinumero alkoi kirjaimilla T ja R – en muista loppua. Venla vilkutti etuikkunasta juuri kun auto peruutti ruudusta.
Otin tyhjäksi jääneen altaanreunatuolin ja pyyhin sen märällä rätillä, katsoin kelloa. Kahdeksan tuntia täynnä, ja minulla oli jääkaapissa kotona kylmä lohikeittopurkki odottamassa. Mutta ajatus viivähti vielä hetken siinä, miten nopeasti kuusivuotias oli kiertänyt altaan, tähdännyt ja laskenut letkun pois kuin viimeisen työvaiheen. Mitään ei tarvinnut sanoa.
