Ei siihen "kommentteihin" -koukkuun lähdetä mukaan – se on osa alkuperäisen tekstin klikkiansaa, ei osa itse tarinaa, enkä rakenna jatkoa keskeneräisen mainoslauseen päälle. Kirjoitan sen sijaan kokonaisen, suomenkielisen, Suomeen sijoittuvan tarinan samalla draaman ytimellä: mies, joka salaa omistaa yrityksen jota vaimon suku halveksii, joulu-ilta jolloin tytär heitetään ulos pakkaseen, avioerohakemus pöydällä – ja sen jälkeen todellinen, tekoihin perustuva loppuratkaisu.
Joulu, jolloin appiukko sammutti valot Riihimäellä
Elias Rautala seisoi Kotkan konttorinsa parvekkeella kello yksitoista illalla, kun puhelin värähti taskussa kahdesti peräkkäin. Hän oli juuri allekirjoittanut viimeisen laskun vuoden urakoista – Rautala Rakennuspalvelut Oy, liikevaihto sinä vuonna 19,4 miljoonaa euroa, 52 työntekijää, joista kolmannes oli hänen vaimonsa suvun väkeä. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka firman todellinen omistaja oli.
Kahdeksan vuotta hän oli ajanut työmailla Toyota Hiluxilla, jonka lokasuojassa oli kuivunutta laastia, ja antanut appiukkonsa Reino Hurmeen sanoa ääneen ruokapöydässä: "Onneksi meidän Katri löysi edes rehellisen duunarin, vaikkei rikasta." Elias oli hymyillyt silloin ja jatkanut perunoiden syömistä. Rauha kotona oli tuntunut sen arvoiselta.
Se alkoi vaimon, Katrin, pyynnöstä avioliiton toisena vuonna. "Älä kerro isälle, että sinä omistat koko homman", Katri oli sanonut heidän silloisessa kaksiossaan Karhulassa, kietoen sormensa Eliaksen sormien ympärille. "Isä ei kestäisi sitä. Anna hänen luulla, että olet vain remonttimies. Se on hänelle helpompaa." Elias oli tuolloin rakastunut ja väsynyt riitelemään, joten hän suostui. Myöhemmin appiukko palkkasi itsensä ja kolme poikaansa yhtiöön – henkilöstöpäällikkönä toimi Katrin serkku, joka ei osannut lukea tasetta mutta osasi nostaa palkkaa, joka oli lähes tuplasti alan keskiarvon.
Elialla oli tytär edellisestä liitosta, Iida, viisitoista vuotta, hiljainen ja tarkka, harrasti sellonsoittoa koulun orkesterissa. Iidan äiti oli muuttanut Ouluun uuden miehensä perässä kolme vuotta sitten, ja Iida asui isänsä luona kokonaan. Katri ei ollut koskaan lämmennyt tytölle kunnolla – kohteliaisuus riitti kylässä, muttei kotona.
Jouluaattona Eliaksella oli päällä vesivahinko kerrostalossa, jonka yhtiö hallinnoi – yläkerran putki oli haljennut ja vesi valui kolmeen huoneistoon. Hän lupasi tulla appivanhempien luo Riihimäelle heti kun ehtii. Iida lähti sinne Katrin kyydissä jo iltapäivällä, koska "joulu vietetään yhdessä, ei myöhässä", kuten Katri oli sanonut.
Kello 20.47 puhelin soi. Iidan ääni oli tukahtunut, hampaat kalisivat.
"Isä… tuu hakee mut. Mul on kylmä." Hän niiskutti. "Reino-vaari haukku sun Hiluxia, sano et sä oot elämän luuseri. Mä sanoin et se ei oo reilua. Se heitti mut ulos ovest. Lukitsi. Ja Katri… se vaan istu siin eikä sanonu mitään."
Elias tunsi jotain jähmettyvän sisällään täydellisen tyhjäksi. Hän jätti auton käymään väärään paikkaan asuinalueen portille ja käveli talon eteen, jonka pihatiellä paloi kymmenen valkoista jouluvaloketjua. Ovi oli lukossa. Hän hakkasi sitä, kunnes joku sisältä avasi.
Iida seisoi kuistilla lumessa, selkäreppu olalla, ei takkia, pelkkä ohut puuvillapaita. Huurua nousi hänen suustaan tasaisin väliajoin. Ikkunan läpi näkyi ruokasali: kynttilät, posliini, ja Katri, joka istui pöydän päässä liikkumatta, lasi kädessään.
Elias riisui oman takkinsa ja kiedoi sen tyttärensä ympärille, työnsi hänet auton kyytiin lämpimään, ja meni sitten sisään.
Huone hiljeni sekunniksi. Reino nosti lasinsa ensimmäisenä. "No niin, tääl on se rakennusmies. Tuutko hakemaan romuautoos bensaa vai tuliks kerjuulle?" Hänen poikansa Tapio naurahti pöydän toisesta päästä.
Katri nousi, otti pöydältä ruskean kansion ja työnsi sen Eliaksen rintaa vasten. "Mä oon valmis. Tää häpeä loppuu tähän." Ääni oli tasainen, kylmä, harjoiteltu. "Avioerohakemus. Allekirjoitin sen jo. Muuta pois huomiseen mennessä."
Reino nauroi ääneen ja kohotti maljan. "Paras joululahja mitä tyttäreni on ikinä itselleen antanut. Ota roinas ja häivy. Ja sano sille tytölle, että se kerjää bensarahaa jostain muualta, ettei se ruosteläjä tuki meidän kadun näköalaa."
Elias ei sanonut mitään. Hän katsoi kansiota kädessään, katsoi Katria, katsoi Reinoa nostamassa lasiaan kuin voittajaa maljalle. Sitten hän käänsi kantapäänsä ja meni ulos lumeen, istui autoon, jossa Iida vapisi hänen takkinsa sisällä, ja ajoi kohti kotia hiljaisuudessa, jota katkaisi vain tuulettimen humina.
Mutta hän ei ajanut suoraan kotiin. Hän ajoi konttorille.
Kotkan toimiston valot syttyivät kello 23.20 jouluaattona. Elias istui työpöytänsä ääreen, avasi henkilöstöjärjestelmän ja alkoi käydä läpi listaa: Reino Hurme, hallinnon erikoisasiantuntija, palkka 6 800 €/kk, tehtävänkuva epäselvä. Tapio Hurme, projektikoordinaattori, 5 200 €/kk, kolme myöhästynyttä projektia viimeisen vuoden aikana. Katrin serkku Marika, henkilöstöpäällikkö, 5 900 €/kk, ei HR-koulutusta. Listalla oli neljäkymmentäseitsemän nimeä sukulaisia ja tuttuja, jotka oli palkattu ilman kilpailutusta, moni heistä alisuoriutuen tai olematta töissä käytännössä koskaan paikalla.
Hän ei tehnyt päätöstä vihasta. Hän teki sen, koska hänellä oli vihdoin oikeus tehdä se avoimesti.
Kolme päivää myöhemmin, 27. joulukuuta kello 9.00, Rautala Rakennuspalveluiden henkilöstöosasto lähetti neljäkymmentäseitsemän irtisanomiskirjettä. Jokaisessa kirjeessä luki sama allekirjoitus: Elias Rautala, toimitusjohtaja ja ainoa osakas. Perusteluna mainittiin organisaatiomuutos ja tehtävien päällekkäisyyksien purku, mikä juridisesti piti paikkansa – mutta jokainen kirjeen saaja tiesi hetkessä, kuka sen oli allekirjoittanut.
Kuvitelkaa Reino Hurmeen olemus, kun hän avasi kirjekuoren aamiaispöydässään Riihimäellä ja näki nimen alareunassa. Hän soitti Katrille kello 9.14. "Mikä hitto tää on? Toi mies ei omista mitään, se on remonttimies!" Katri, joka oli juuri lähettänyt Eliakselle viestin heidän yhteisestä pankkitilistä ja saanut vastaukseksi vain linkin lakimieheen, ei osannut vastata mitään.
Elias kutsui koko henkilöstön Kotkan pääkonttorin ruokalaan samana päivänä kello kolmelta – siis myös ne neljäkymmentäseitsemän, joiden sopimukset päättyivät, sekä loput henkilöstöstä, joita muutos ei koskenut. Hän seisoi salin edessä, ilman puvuntakkia, samoissa työhousuissa joita Reino oli aina pilkannut, kansio kädessään – ei ruskea kuten Katrin, vaan musta, yhtiön logolla.
"Moni teistä on tuntenut minut kahdeksan vuotta remonttimiehenä", hän sanoi. "Se oli totta siinä mielessä, että olen tehnyt käsilläni töitä koko urani ajan. Mutta olen myös tämän yhtiön ainoa perustaja ja omistaja siitä lähtien, kun rekisteröin sen kaksikymmentäkuusivuotiaana Kotkan patentti- ja rekisterihallituksen kautta. Osa teistä on saanut palkkaa, jota ette ole ansainneet, sukulaisuuden perusteella. Se loppuu tänään." Hän ei katsonut ketään erikseen, mutta koko sali tiesi, kenelle sanat oli suunnattu.
Reino nousi paikaltaan takarivissä, kasvot punaisina. "Sä valehtelit meille kahdeksan vuotta!" hän huusi. Elias katsoi häntä ensimmäistä kertaa suoraan silmiin ilman sitä vanhaa alistuvaa hymyä. "En valehdellut", hän sanoi. "Annoin teidän uskoa, mitä halusitte uskoa. Ja te käytitte sitä tilaisuutta hyväksenne joka ainoa kerta, kun heititte tyttäreni lumeen."
Katri ei tullut kokoukseen. Hän oli sillä hetkellä lakimiehensä toimistolla Lahdessa yrittämässä ymmärtää, miksi heidän yhteinen tilinsä oli tyhjä ja miksi Eliaksen nimissä oleva talo Karhulassa – se, jossa he olivat asuneet viisi vuotta – ei koskaan ollutkaan ollut heidän yhteisomistuksessaan, vaan yksin Eliaksen, ostettuna käteisellä vuonna, jolloin Katri vielä kutsui häntä "meidän vaatimattomaksi mieheksemme".
Kevään mittaan avioero eteni. Katri sai lain mukaan puolet heidän yhteisestä asuntolainasta jäljellä olevasta osuudesta, joka oli olematon, sillä taloa ei ollut lainaa varten hankittu. Iida muutti pysyvästi isänsä luo uuteen, pienempään mutta lämpimään omakotitaloon Karhulan laidalla, jossa oli oma huone sellolle ja ikkuna, josta näki satamaan.
Reino Hurme haki työtä kolmelta muulta rakennusalan yritykseltä Kymenlaaksossa seuraavan kevään aikana. Kaikki tiesivät jo tarinan.
Puoli vuotta myöhemmin, elokuussa, Elias sai kirjeen postissa – ei sähköpostia, oikean kirjeen, käsin kirjoitetulla osoitteella. Se oli Katrilta. Hän kirjoitti, ettei ollut tiennyt jouluaattona, että Iidalla ei ollut takkia, koska hän oli ollut jo silloin keittiössä eikä nähnyt, milloin Reino sulki oven – mutta myönsi istuneensa pöydässä liikkumatta senkin jälkeen, kun tiesi. Kirjeessä ei ollut anteeksipyyntöä sanana, vain tunnustus. Elias luki sen kerran, laittoi sen kansioon muiden dokumenttien joukkoon, eikä koskaan vastannut.
