Ensimmäiset vieraat saapuivat jo ennen kuin ehdin sulkea takanpellin. Isän muistotilaisuus oli päättynyt puoli tuntia sitten, ja kahvipannu oli vielä lämmin.
Jarkko astui sisään kuin olisi palannut kotiin.
Hänen perässään tuli Susanna, uusi rouva, korkokengät kopisten eteisen kivilattialla. Hän vilkaisi ympärilleen olohuoneessa ja nyökkäsi kuin olisi arvioinut kiinteistöä.
— Elsa, rakas, me tulin auttamaan, Susanna sanoi ja laski käsilaukkunsa isän vanhalle klaffipöydälle. — Sinun täytyy olla aivan uupunut.
En ollut kutsunut heitä.
— Kiitos, pärjään kyllä, sanoin ja yritin saada ääneni vakaaksi.
Susanna katsoi Jarkkoa, ja heidän välillään lensi jokin sanaton viesti. Kuusi vuotta sitten Jarkko oli katsonut minua samalla tavalla silloin, kun suunnittelimme jotain yhdessä. Nyt katse oli tarkoitettu toiselle naiselle.
— Tulin hakemaan loput tavarani, Jarkko sanoi. — Ja Susanna ajatteli, että voitaisiin samalla puhua käytännön asioista. Kun testamentti luetaan, tämä talo menee meille. Sinun on ehkä parempi alkaa pakata jo nyt.
Tartuin kahvikuppiin, jotta sormeni eivät tärisisi.
— Ai testamentti? En tiennyt, että olet nähnyt sen.
— No, tiedäthän sinä, miten isä ajatteli, Susanna sanoi ja veti huuliaan hymyyn. — Hän halusi pitää suvun yhdessä. Ja Jarkkohan on perhettä, vaikka te erosittekin.
Perhettä.
Sana pysäytti minut.
Isä oli sanonut täsmälleen nuo sanat minulle viime viikolla, kun istuin hänen sänkynsä vieressä sairaalassa. *Perhe on ainoa asia, jota kukaan ei voi viedä sinulta.* Mutta hän oli sanonut sen minulle, ei Jarkolle. Eikä hän ollut koskaan puhunut Susannasta kuin kerran — ja silloinkin hän oli kutsunut tätä "syyksi miksi taloon tarvitaan uudet lukot".
— Susanna, en muista kertoneeni isän sanoneen mitään sellaista, sanoin hitaasti.
Hänen silmänsä rävähtivät laajemmiksi vain sekunnin murto-osaksi.
— Jarkko varmaan mainitsi, hän sanoi nopeasti. — Tule, kulta, näytä minulle yläkerta. Haluan nähdä makuuhuoneen, josta on puhe ollut.
He menivät portaita ylös ilman lupaa. Seisoin yksin olohuoneessa ja kuuntelin korkokenkien ääntä isän makuuhuoneen lattialla.
Seuraavana aamuna soitin asianajajalle.
Leena Vuori saapui Turun keskustan toimistoltaan alle puolessa tunnissa. Hän oli hoitanut isän paperit viisitoista vuotta ja tunsi talon jokaisen nurkan. Istuimme keittiössä, ja kerroin hänelle kaiken. Jokaisen sanan, jonka Susanna oli sanonut. Sen katseen. Ja ennen kaikkea sanan, jota Susannan ei olisi pitänyt tietää.
Leena kuunteli, otti sitten silmälasit päästään ja pyyhki niitä hitaasti nenäliinaan.
— Elsa, olen hoitanut perintöriitoja kaksikymmentä vuotta. Tässä tarinassa on yksi asia, joka ei täsmää.
— Susanna puhui testamentista kuin olisi lukenut sen.
— Juuri niin.
Hän avasi salkkunsa ja otti esiin ohuen paperikansion. Isän käsialaa.
— Vain kolme ihmistä on nähnyt tämän, Leena sanoi. — Olli itse, minä ja eräs toinen henkilö, johon isälläsi oli täysi luottamus. Mutta katsotaan nyt, pitääkö epäilykseni paikkansa.
Seuraavana päivänä istuin notaarin toimistossa Turun kauppatorin laidalla.
Huoneessa oli painostava hiljaisuus. Ikkunasta näkyi jokirantaan, jossa lokit taistelivat jäätelöstä.
Jarkko istui vastapäätä, solmio liian tiukalla ja otsa kiiltävänä. Vieressäni istui veljeni Mikael, joka ei ollut katsonut minua silmiin kertaakaan koko aamuna.
Notaari avasi paperit ja alkoi lukea.
Susanna hymyili jo ensimmäisillä riveillä, kun notaari kävi läpi muodollisuuksia. Hän oli valmistautunut voittoon. Näin sen käsien asennosta, leuan kulmasta, tavasta jolla hän vilkaisi minua kuin olisin jo lähtenyt talosta.
Mutta seuraava virke pyyhkäisi hymyn hänen kasvoiltaan kuin liitutaulu pyyhitään puhtaaksi yhdellä vedolla.
— Viimeisen tahtonsa mukaisesti Olli Nieminen määrää, että hänen omistamansa kiinteistö osoitteessa Aurajoenranta 14 siirtyy yksinomaan hänen tyttärelleen Elsa Niemiselle.
Susanna nousi puoliksi tuolistaan.
— Mitä ihmettä? Jarkko, sinä sanoit…
— Hetkinen, notaari sanoi ja jatkoi lukemista korottamatta ääntään. — Lisäksi Olli Nieminen täsmentää, että hänen entinen vävynsä Jarkko Peltonen ei ole oikeutettu mihinkään hänen omaisuuteensa, koska hän on rikkonut perheen luottamuksen.
Jarkon kasvot muuttuivat punaisiksi.
— Protestoin! Tämän täytyy olla virhe. Olli lupasi minulle…
— Herra Peltonen, minulla on teille toinenkin asiakirja, Leena sanoi ja liu'utti pöydälle suljetun kirjekuoren.
Notaari avasi sen ja luki.
Se oli isän kirje. Päivätty kaksi kuukautta ennen kuolemaa.
"Jos joku on tullut tänne asti riitauttamaan testamenttini, olen ollut oikeassa. Jarkko ei ole kuulunut perheeseeni siitä päivästä lähtien, kun hän valitsi petoksen. Jos hän yrittää saada tämän talon käsiinsä, hän ei ole muuttunut lainkaan. Ainoa, joka pysyi rinnallani loppuun asti, oli tyttäreni. Hänelle jätän tämän talon, jonka eteen tein töitä koko elämäni. Tiedän, että hän pitää sen elävänä."
Tärisin. En itkusta, vaan siitä, että isä oli tiennyt. Jopa ennen kuin minä itse.
Mikael katsoi minua vihdoin silmiin.
— Elsa, anteeksi. He sanoivat minulle, että isä halusi jakaa kaiken. Että sinä piilotit oikean testamentin. Minulla oli velkoja. He lupasivat auttaa, jos autoin heitä.
Hänen äänensä murtui.
— Olisit voinut pyytää minulta, sanoin hiljaa. — Isä ei olisi myynyt perhettään rahasta. En minäkään.
Takanamme alkoi riita.
— Sinä väitit, että se oli varma juttu! Susanna sihisi Jarkolle. — Että testamentti oli tehty ennen kuin ukko kuoli ja kaikki menisi sinulle!
— Se oli! Sen piti olla! Jarkko yritti selittää.
— Minä en tullut tänne häviämään, Susanna sanoi ja repäisi vihkisormuksen sormestaan. — Tässä, ota tämä. Nyt ei talo etkä sinäkään kelpaa minulle.
Hän heitti sormuksen Jarkon rintaan. Se pomppasi pöydälle ja pyöri siinä hetken ennen kuin pysähtyi.
Susanna marssi ulos huoneesta. Korot kopsuivat käytävällä, sitten etääntyivät.
Jarkko jäi istumaan.
Hän ei sanonut mitään.
Notaari järjesti papereitaan. Mikael katsoi lattiaa. Ikkunan takana lokit huusivat edelleen.
Minä nousin ja lähdin.
Jarkko istui vielä pitkään notaarin portailla toimiston sulkeuduttua. Ilta-aurinko kultasi Aurajoen pinnan, ja jostain kuului ravintolalaivan musiikkia. Hän istui yksin, pää painuksissa. Ei kotia, ei vaimoa, ei enää edes entistä perhettä.
Ajoin takaisin talolle.
Keittiössä oli vielä kahvipannu pesemättä edelliseltä aamulta. Isän valokuva oli takanreunuksella, otettu viime juhannuksena. Hattu päässä, piippu kädessä. Pihalla sireenit olivat juuri puhjenneet kukkaan.
Kävin puutarhassa, leikkasin yhden sireeninoksan ja asetin sen valokuvan viereen.
— Pidän siitä huolen, isä, sanoin ääneen.
Sireenin tuoksu täytti koko huoneen.
