Kuusitoista vuotta. Niin kauan siitä, kun isä lähti. Äiti sanoi aina, ettei hänestä enää puhuta, mutta kyllä me puhuttiin. Minä ja pikkuveli Joonas puhuttiin siitä joka joulu, kun äiti meni saunaan itkemään.
Nyt mä seison tässä Kouvolan keskustan työmaalla, kädessä lappu, jonka työnjohtaja just antoi. Siinä lukee, että mun isä on hakenut kunnalta omaishoidon tukea, ja papereissa on mun nimi ja Joonaksen nimi. Yhteystietoina. Niin kuin me oltais joku perhe, joka hoitaa asioita yhdessä.
Mä en ole nähnyt sitä miestä sitten vuoden 2009. Silloin mä olin yhdeksän. Joonas oli kuusi. Isä pakkasi työkalunsa, sanoi menevänsä hakemaan tupakkaa, eikä tullut takaisin. Äiti löysi myöhemmin kirjeen, jossa luki että hänellä on toinen elämä Joensuussa. Toinen nainen, toinen lapsi. Semmoinen tytär, josta me ei tiedetty mitään.
Nyt se sama mies istuu jossain palvelutalossa ja kuvittelee, että me tullaan pyyhkimään sen leukaa.
Mä soitin Joonakselle saman tien.
"Luitko sä tän?"
"Luin."
"Mitä me tehdään?"
Joonas oli vaiti. Kuulin, miten hän hengitti siellä jossain Helsingin päässä. Hän on aina ollut meistä se, joka miettii ennen kuin sanoo. Mä olen se, joka repii paperit.
"Mä en tiedä", hän sanoi sitten. "Mutta mä en kyllä aio alkaa hoitaa miestä, jota mä en ole nähnyt alakoulun jälkeen."
Mä ymmärsin häntä. Ja silti jokin mulla kiersi vatsassa. Ei sääli. Ei rakkaus. Semmoinen vanha, tuttu pelko — että joku taas sanoo, että me ollaan huonoja lapsia, kun me ei jakseta.
Me sovittiin, että mennään käymään. Ei siksi, että me haluttaisiin auttaa. Vaan siksi, että me haluttiin nähdä se mies. Katsoa sitä silmiin ja sanoa, että ei.
Palvelutalo sijaitsi Kuusankoskella. Semmoinen matala, keltainen rakennus, jonka pihalla kasvoi kaksi koivua ja yksi iso mänty. Parkkipaikalla oli vain yksi auto, vanha sininen Corolla. Me oltiin sovittu, että mennään yhdessä. Joonas ajoi Helsingistä, mä tulin työmaalta suoraan, haalari jalassa ja turvakengät vielä jaloissa.
Hoitaja avasi oven. Nuori nainen, jolla oli silmäkulmassa pieni arpi ja kaulassa lätkä, jossa luki "Salla". Hän kysyi, keitä me ollaan.
"Poikia", mä sanoin. "Hänen poikiaan."
Salla katsoi meitä pitkään. Sitten hän katsoi papereitaan, sitten taas meitä.
"Te ette ole käyneet täällä koskaan."
"Ei."
Hän ei sanonut siihen mitään. Vain vei meidät käytävää pitkin huoneeseen numero neljätoista. Käytävä haisi myrkylle ja kahville, ja jossain huusi televisio.
Isä istui ikkunan ääressä pyörätuolissa. Hän oli laihtunut niin paljon, että mä en ensin tunnistanut häntä. Kasvoilla oli parta, jota hän ei ollut jaksanut ajaa. Kädet lepäsivät peitolla, sormet vähän kippurassa, iho kuin paperia.
Hän katsoi meitä. Ensin minua, sitten Joonasta.
"Kumpi teistä on kumpi?" hän kysyi.
Se oli ensimmäinen asia, jonka hän sanoi meille kuuteentoista vuoteen.
Mä en vastannut. Joonas vastasi.
"Ei sillä ole väliä."
Isä alkoi puhua. Että hän tietää, mitä me ajatellaan. Että hän teki virheen. Että hän on katunut joka päivä. Että Joensuusta se toinenkin perhe oli lähtenyt pois jo kymmenen vuotta sitten, ja tytär oli muuttanut Ruotsiin. Että nyt hän on yksin, ja kunta vaatii, että hänellä on joku omainen, muuten hän joutuu siihen kunnalliseen laitokseen, jossa ei ole omia huoneita.
Mä kuuntelin. Ja koko ajan mä mietin sitä kirjettä, jonka äiti löysi. Sitä lausetta: "En jaksa enää leikkiä perhettä."
Sitten isä sanoi sen, mitä mä olin pelännyt.
"Te olette mun ainoat sukulaiset. Jos te ette auta, mä kuolen täällä yksin."
Joonas katsoi mua. Mä katsoin Joonasta. Sitten mä katsoin ulos ikkunasta. Siellä satoi vettä. Semmoista kylmää, syksyistä vettä, joka tulee vaakasuoraan.
Mä mietin äitiä. Miten hän jaksoi meidät yksin. Miten hän teki kolmea työtä, miten hän ei koskaan valittanut. Ja miten isä ei lähettänyt koskaan yhtään markkaa. Ei markkaa, ei kirjettä, ei syntymäpäiväkorttia.
Ja sitten mä sanoin sen.
"Me ei tulla hoitamaan sua."
Isä katsoi mua. Hänen silmänsä olivat vetiset, mutta mä en tiedä, oliko se surua vai ikää.
"Te ootte mun poikiani", hän sanoi.
"Me ollaan sun poikiasi", mä sanoin. "Mutta sä et ole meidän isä."
Joonas otti esiin paperit, jotka kunta oli lähettänyt. Hän taitteli ne kahtia, sitten neljään osaan, ja pani ne isän eteen pöydälle.
"Sä voit allekirjoittaa nää itse", hän sanoi. "Me ei allekirjoiteta mitään."
Isä ei katsonut papereita. Hän katsoi meitä.
"Teillä ei ole sydäntä."
Mä otin askeleen lähemmäs. En tiedä, miksi. Ehkä mä halusin, että hän näkee mut kunnolla. Näkee, mitä hän jätti.
"Sä opetit meille, että perhe on semmoinen asia, jonka voi jättää", mä sanoin. "Me vaan tehdään nyt niin kuin sä opetit."
Me käännettiin ympäri ja lähdettiin. Salla seisoi käytävällä, ja mä näin, että hän oli kuullut kaiken. Hänellä oli lasi vettä kädessä. Hän katsoi mua, eikä sanonut mitään.
Oviaukossa mä pysähdyin ja käännyin vielä kerran.
"Se tytär Ruotsissa", mä sanoin. "Sä tiedät, miksi hän lähti."
Isä ei vastannut. Mutta hänen kätensä puristi peittoa, ja mä näin, että hän tiesi.
Sitten me lähdettiin. Joonas ajoi, mä istuin vieressä. Kumpikaan ei sanonut mitään koko matkalla Kouvolaan. Radiossa soi joku vanha iskelmä, ja Joonas vaihtoi kanavaa kolme kertaa.
Kun Joonas pysähtyi mun oven eteen, hän sammutti moottorin ja istui hetken.
"Luuletsä, että me tehtiin oikein?" hän kysyi.
Mä mietin sitä kirjettä. Sitä, miten äiti luki sen keittiön pöydän ääressä ja miten hänen kätensä vapisivat. Sitä, miten hän ei itkenyt, vaan nousi ja alkoi tiskata.
Mä en tiennyt, tehtiinkö me oikein. Mutta mä tiesin, ettei me oltu väärässä.
Mä avasin oven ja nousin autosta.
"Me tehtiin se, mitä me jaksettiin", mä sanoin.
Ja sitten mä menin sisään, ja istuin eteisen lattialle, ja vedin turvakengät pois. Ne olivat märät. Ja mä ajattelin, että tämä on ensimmäinen kerta kuuteentoista vuoteen, kun mä en tunne syyllisyyttä siitä, että mulla on isä, jota ei ole.
Kolme viikkoa myöhemmin tuli kirje kunnalta. Siinä sanottiin, että isän hakemus on hylätty, koska hänellä ei ole osoittaa omaista. Mutta samassa kirjekuoressa oli toinen lappu. Se oli kopio isän allekirjoittamasta paperista, jossa hän oli pyytänyt, että hänen mahdollinen takautuva omaishoidon tuki maksettaisiin sille, joka on merkitty lähiomaiseksi.
Ja siihen kohtaan hän oli kirjoittanut yhden nimen. Ei minun, ei Joonaksen.
Se nimi oli äidin.
Se summa, joka siinä luki, oli neljätoistatuhatta seitsemänsataa euroa.
Äiti sai kirjeen kopion. Mä näin, kun hän luki sen. Hän istui keittiössä, samassa pöydässä kuin silloinkin, ja luki sen kolme kertaa. Sitten hän nousi, otti takin naulasta ja meni pankkiin.
Mä en kysynyt, mitä hän teki. Mutta illalla hän tuli kotiin ja sanoi, että hän oli peruuttanut koko hakemuksen.
"Se raha ei kuulu meille", hän sanoi. "Se kuuluu niille, jotka sitä tarvitsevat."
Sitten hän meni saunaan. Eikä itkenyt. Me kuultiin, kun hän lauloi.
Mä vedin jalkaan uudet turvakengät ja lähdin työmaalle. Oli maaliskuu. Ja Kouvolan yli kulki kaksi kurkea, jotka lensivät pohjoiseen.
Kuukausi sitten mä näin Sallan kaupassa. Se sama hoitaja, jolla oli arpi silmäkulmassa. Hän tunnisti mut.
"Sä olet se poika", hän sanoi.
"Niin."
Hän katsoi mua hetken. Sitten hän sanoi:
"Teidän isä kuoli viime torstaina. Hän kysyi teitä."
Mä seisoin siinä kassajonossa, maito kädessä. Ja mä odotin, että jotain tapahtuu. Että joku iskee, että joku itkee. Mutta mitään ei tapahtunut.
"Kiitos, kun kerroit", mä sanoin.
Sitten mä panin maidon hihnalle ja maksoin. Kaksi euroa kahdeksankymmentä senttiä.
Ja mä kävelin ulos kylmään, kädessä pussi, jossa oli yksi maitotölkki, ja taivaalla ei näkynyt yhtäkään kurkea, koska ne olivat jo kaikki lentäneet pohjoiseen.
