Puutarhaletkusta iskeytynyt vesi osui kasvoilleni ennen kuin ehdin avata suutani. Se oli jääkylmää ja maistui kaivon raudalta. Sekunnin ajan näin vain mustaa, ja kun maailma palasi, olin polvillani märässä nurmessa kauniaislaisen huvilan puutarhassa. Paikalla oli kolmisenkymmentä ihmistä. Miehillä puvut, naisilla vaaleat kesämekot. Ensin tuli hiljaisuus. Sitten räjähdysmäinen nauru.
”Tämä nainen on livahtanut tänne!” huusi Alexandra Vainio, poikani tuleva morsian. Toisessa hänellä oli vihreä letku, toisessa lasi kuohuviiniä. ”Nämä ovat kunnon ihmisten kihlajaiset. Eivät kodittomien asuntola.”
Hänellä oli kermanvärinen mekko, joka maksoi enemmän kuin bussilippuni takaisin Helsinkiin. Timanttikorvakorut. Täydellinen meikki. Virheetön ilme ja silmät, joissa ei ollut lämpöä lainkaan.
Muutamat naiset kohottivat sormensa huulten eteen peittääkseen tirskumisen. Sinipukuinen mies osoitti minua puhelimellaan kuin kuvaisi tosi-tv:tä. Kukaan ei sanonut ”lopeta”.
En alkanut väitellä. Päälläni oli aamulla Hämeentien UFFista kuudella eurolla viidelläkymmenellä sentillä ostettu villapaita. Kengät olivat numeroa liian suuret. Hiukset valuneet vedellä kasvoille. Mutta kangaskassissa, jota puristin rintaani vasten, nauhoitti puhelin vedenpitävässä kotelossa. Jokainen sana. Jokainen nauru.
”Etsin herra Roni Korhosta”, sanoin vaimeasti, tarkoituksella heikolla äänellä.
Alexandra kumartui puoleeni. Tunsin hänestä kahdensadan euron hajuveden ja kylmyyden. ”Herra Korhonen ei neuvottele satunnaisten kerjäläisten kanssa, jotka livahtavat yksityisalueelle. Etenkään kesken kihlajaisjuhlan.”
Hänen takanaan seisoivat hänen vanhempansa. Helena Vainio mittaili minua halveksuen. ”Heittäkää hänet ulos, ennen kuin hän pilaa valokuvat.”
Hänen miehensä Tapio Vainio ei edes vilkaissut minuun. ”Ja tutkikaa hänen kassinsa. Ettei hän vain varasta.”
Nykäisin märkää hihaa. En pelosta. Raivosta, joka kuristi kurkkua. Noin viidenkymmenen metrin päässä, huvilan sisällä, seisoi poikani Roni liikekumppaneineen, jotka olivat lentäneet Oulusta ja Turusta. Hän ei tiennyt minusta. Niin olin suunnitellut. Ei kuljettajaa. Ei merkkivaatteita. Ei yhtäkään korua, jonka kuka tahansa tunnistaisi talouslehden viimeiseltä sivulta. Tulin näkymättömänä naisena bussista, neljällä eurolla kahdeksallakymmenellä sentillä.
Lippu sojotti yhä villapaidan taskusta, märkänä ja hajoamassa. Halusin nähdä, kenen kanssa poikani aikoo jakaa elämänsä.
Alexandra oli juuri näyttänyt sen.
Nuori tarjoilija tuli luokseni taitellun lautasliinan kanssa. Hänen äänensä vapisi. ”Rouva, oletteko kunnossa? Sallikaa, niin autan teidät ylös.”
Alexandra kääntyi häneen. ”Jos kosket häneen, syöt jälkiruoan lattialta ja huomenna saat etsiä uutta työtä.”
Pojan kasvot jähmettyivät. Tarjotin oli pudota. Puristin hänen kämmentään. ”Ei se mitään. Tänään jokainen näyttää sen, mitä oikeasti on.”
Alexandra nauroi. ”Tuo kerjäläinen aikoo saarnata meille moraalista.”
Vesi valui niskaani, kauluksesta sisään, tippui nurmeen. Katsoin häntä suoraan kasvoihin. ”Katso minua. Paina mieleesi. Tämä on viimeinen päivä, jolloin voit nöyryyttää toista ja kuvitella, ettei siitä ole seurauksia.”
Hänen virneensä sammui sekunniksi. ”Onko tuo uhkaus?”
Silloin huvilan lasiovet avautuivat. ”Äiti?”
Roni. Poikani. Hän seisoi terassilla lasi sormissaan. Kun hän näki minut polvillani märässä nurmessa, hän valkahti kuin seinä.
”Äiti, mitä…?”
Alexandra kääntyi häneen. ”Sinun äitisi? Tämä nainen?”
Roni laskeutui terassilta niin nopeasti, että läikytti kuohuviiniä kiveykselle. Hän tuli luokseni, tarttui kyynärpäästäni ja auttoi minut ylös. Hänen kämmenensä vapisi.
”Äiti, miksi et soittanut?”
Pyyhkäisin märät hiukset kasvoiltani. Vedin kassista kotelon esiin. ”Koska minun piti nähdä, mitä hän tekisi, jos et olisi paikalla.”
Roni avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan. Alexandra aloitti: ”Roni, tuo nainen syöksyi tänne kuin koditon! Minä luulin…”
”Sinä et luullut mitään”, sanoin tyynesti. ”Sinä luulit, että jos jollakulla on vanha villapaita, hänellä ei ole valtaa. Ja juuri siinä olet väärässä.”
Kävelin märän nurmen poikki pöydän luo, jossa oli viiden minuutin kuluttua tarkoitus esittää videotervehdys. Siinä oli tekniikka valmiina. Irrotin kaapelin kannettavasta ja liitin oman puhelimeni. Suurelle valkokankaalle syttyi video.
Siinä oli tallenne koko kohtauksesta. Vesi. Nauru. ”Ei täällä kerjäläisiä katsota.” Ja juuri se hetki, jolloin Alexandra sanoi, etten kuulu kunnon ihmisiin.
Puutarhassa syntyi kohinaa. Ihmiset alkoivat supista. Roni seisoi kuin puulla päähän lyötynä.
Alexandra katsoi valkokankaaseen, sitten minuun. ”Tuohan ei todista mitään. Voit leikata, muokata…”
”Minun ei tarvitse todistaa mitään”, keskeytin. Vedin kassista esiin mapin. Otin mapista kaksi asiakirjaa. Laskin ne pöydälle jääastian viereen, jossa oli valkoviinipulloja. Pöydän yllä vilkkui lamppu, jonka hehkulamppu oli sammumaisillaan. Sen valo tärisi märillä papereilla, kun puhuin.
”Tällä peruutan Roni Korhosen yleisvaltakirjan. Ja tällä siirrän osake-enemmistöni, kuusikymmentäseitsemän prosenttia Korhonen & Poika Oy:stä, arvoltaan yksitoista miljoonaa kaksisataatuhatta euroa, Korhosten perhesäätiölle. Säätiön hallitus nimittää huomenna aamulla uuden toimitusjohtajan.”
Pöydän ääressä seisoi julkinen notaari, jonka oli alun perin määrä valvoa avioehtosopimuksen allekirjoitus. Hän katsoi minuun. ”Rouva Korhonen, oletteko varma?”
”En ole ollut varmempi yhteentoista vuoteen”, sanoin. Otin kynän hänen mapistaan. Allekirjoitin molemmat asiakirjat. Käsiala pysyi vakaana, vaikka vesi valui rannettani pitkin.
Roni astui eteenpäin. ”Äiti, odota. Minä en tiennyt, että se menee näin…”
”Sinä tiesit, että olen tulossa. Et vain tiennyt, mitä minulla oli kassissa. Siinä on ero, poikani. Ja tiedätkö mitä? Isälläsi oli oikein. Luonnetta ei periydy.”
Alexandra purskahti nauruun, mutta se ei ollut naurua. ”Luuletko, että tällä voitat jotain? Me menemme naimisiin joka tapauksessa!”
”Ei, emme mene”, sanoi Roni. Hän kääntyi Alexandraan. ”Perun kihlauksen heti. Sinä ja perheesi lähdette tästä talosta kymmenen minuutin sisällä tai soitan vartijat.”
Helena Vainio tarttui Alexandraa kyynärpäästä. Tapio Vainio, joka oli yhtiön talousjohtaja, avasi suunsa. ”Et voi tehdä tätä. Minulla on sopimus!”
”Voit vaikka kehystää sen”, sanoin. ”Tyhjentäkää toimisto huomiseen kahdeksaan mennessä. Säätiön uuden linjauksen mukaan se ei työllistä ihmisiä, jotka sekoittavat ylimielisyyden vahvuuteen.”
Kun lähdin, Alexandra asettui tielieni. Hiukset olivat irronneet, mekko märkänä kuohuviinistä, jota Roni oli läikyttänyt. ”Et voi vain tuhota minua!”
”En minä sinua tuhoa. Annan sinulle takaisin täsmälleen sen, mitä sinä annoit. En yhtään mitään. Ja nyt pois tieltä, tyttö. Minulla ei ole sinulle toista yhtätoista vuotta.”
Astuin letkun yli, joka yhä valui lätäkköön hopeisen tarjottimen ympärillä. Portin takana odotti kuljettajani. Hän avasi oven. Ovessa kiilsi merkki: Korhonen & Poika.
Takapenkillä avasin läpimärkien kenkieni nauhat. Auto lähti liikkeelle. Taustapeilistä näin, kuinka Alexandra potkaisi jääastiaa ja levitti kämmenensä vieraille, aivan kuin olisi odottanut jonkun sanovan, että kaikki oli ollut paha vitsi. Kukaan ei hievahtanutkaan.
Päätien liittymässä heitin märän bussilipun ikkunasta. Se lepatti tuulessa, kunnes tarttui aitaan. Olin tasan yksitoista miljoonaa kaksisataatuhatta euroa kevyempi.
