Isä soitti aina sunnuntaisin, se oli hänen tapansa – ei koskaan maanantaina, ei koskaan lauantaina. Minä olin se poika joka ei soittanut takaisin tarpeeksi usein, se joka asui Tampereella ja kävi Kuopiossa lähinnä jouluna ja äidin syntymäpäivänä. Niin se vain meni, vuosi toisensa jälkeen, kunnes se sunnuntai tuli, jolloin isän ääni puhelimessa ei ollut sama.
"Sun äiti ei herännyt tänä aamuna", hän sanoi, ja minä seisoin keittiössäni, kahvikuppi kädessä, enkä ymmärtänyt mitä hän tarkoitti ennen kuin se oli jo liian myöhäistä ymmärtää mitään.
Äiti oli kuusikymmentäkolme. Hän työskenteli kolmekymmentäyksi vuotta Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, ensin apuhoitajana, sitten osastonhoitajana kirurgisella puolella. Isä oli töissä puunjalostustehtaalla Sorsasalossa, mutta se oli äiti joka piti talon kasassa – se pieni puutalo Puijonlaaksossa, jonka seinät olivat vieläkin samaa vihreää kuin kahdeksankymmentäluvulla, koska hän ei koskaan ehtinyt maalata niitä uudestaan.
Isä ei itkenyt hautajaisissa. Minä huomasin sen, koska odotin sitä, odotin että hän murtuisi niin kuin minä murruin, mutta hän vain seisoi siinä harmaassa puvussaan, joka oli liian suuri hänelle nykyään, ja piti kiinni äidin valokuvasta kuin se olisi ollut jokin asiakirja jonka hän oli unohtanut allekirjoittaa.
Me emme olleet koskaan olleet läheisiä, minä ja isä. Äiti oli se joka soitti, se joka muisti syntymäpäivät, se joka kysyi onko minulla rahaa riittävästi kuussa. Isä kysyi vain onko autossa öljyä tarkastettu. Niin se meni kolmekymmentäkahdeksan vuotta, ja minä luulin että se oli ihan normaalia, että se oli vain miten isät ja pojat Pohjois-Savossa olivat keskenään.
Sitten äiti lähti sille matkalle josta kukaan ei palaa, ja minä jäin yksin isän kanssa tyhjässä talossa, jossa hänen kuppinsa oli vieläkin tiskialtaan vieressä, se sininen Arabia-kuppi jota hän käytti joka aamu kahvilleen.
Kolme kuukautta hautajaisten jälkeen minä muutin takaisin Kuopioon. En suunnitellut sitä, se vain tapahtui – sain etätyön Tampereen firmaltani ja ajattelin että isä ei pärjää yksin. Mutta kun avasin oven sinä ensimmäisenä iltana, löysin hänet keittiöstä, istumassa äidin tuolilla, lukemassa äidin reseptivihkoa, se ruskeakantinen kirja johon hän oli kirjoittanut karjalanpaistin ja lohikeiton reseptit käsin kolmenkymmenen vuoden ajalta.
"Hän kirjoitti tänne myös meidän hääpäivämme", isä sanoi, osoittamatta ylös katsomatta minuun. "Katso. Viimeisellä sivulla."
Minä en tiennyt mitä sanoa. Istuin hänen viereensä, ja me luimme sen vihkon yhdessä, ja se oli ensimmäinen kerta kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen kun isäni puhui minulle enemmän kuin kymmenen minuuttia kerrallaan.
Siinä vihossa oli muutakin kuin reseptejä. Äiti oli pitänyt sivukirjoituksia – pieniä muistiinpanoja marginaaleissa. "Make unohti taas suolan, mutta söi silti kaiken." "Poika soitti tänään, kuulosti väsyneeltä, täytyy muistaa kysyä töistä seuraavalla kerralla." Sivu toisensa jälkeen, hän oli kirjannut meidät molemmat ylös, vuosikausien ajan, pieniä yksityiskohtia joita hän ei koskaan sanonut ääneen.
Isä löysi viimeisen merkinnän kaksi viikkoa ennen kuolemaansa: "Pyydän Jumalalta vielä muutaman vuoden. En ehtinyt vielä kertoa pojalle miten ylpeä olen hänestä. Enkä miehelleni miten paljon olen hänelle velkaa kärsivällisyydestä."
Isä luki sen ääneen, ja hänen äänensä murtui ensimmäistä kertaa siinä kolmessa kuukaudessa mitä olin ollut kotona. Hän laski vihkon pöydälle, meni ulos verannalle tupakalle – tavan jonka hän oli lopettanut kaksikymmentä vuotta sitten – ja minä seurasin häntä, ja me seisoimme siinä lokakuun kylmässä, kuopiolainen hämärä laskeutuen Puijon rinteiden yli, ja hän sanoi lopulta:
"Minä en osannut näyttää sitä. Niin kuin hän. Mutta minä rakastin teitä molempia ihan yhtä paljon."
Se ei korjannut kolmeakymmentäkahdeksaa vuotta hiljaisuutta yhdessä illassa. Mutta se oli alku.
Seuraavana keväänä me teimme jotain mitä emme olleet koskaan tehneet yhdessä – maalasimme talon. Vaihdoimme sen vihreän, joka oli ollut siinä niin kauan, lämpimän keltaiseen sävyyn, sellaiseen jonka äiti oli kerran maininnut haluavansa mutta ei koskaan saanut toteutettua. Isä valitsi sävyn itse kaupassa Prismassa, piti kolmea eri näytettä valoa vasten kauan, ennen kuin päätti.
Me emme puhu äidistä joka päivä. Mutta kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin – se päivä kun isä ennen soitti – me istumme keittiössä, avaamme sen ruskeakantisen vihkon, ja luemme yhden sivun. Joskus se on resepti. Joskus se on muistiinpano marginaalissa. Isä pitää kuppia kädessään, sitä samaa sinistä Arabia-kuppia, ja joskus hän nauraa jollekin asialle jonka äiti kirjoitti, ja se nauru kuulostaa jostain syystä samalta kuin äidin nauru joskus kuulosti.
Elokuussa löysin vihkon takakannesta vielä yhden sivun, liimattuna kiinni, jota emme olleet huomanneet. Siinä oli pankin tilin numero ja kahdeksantuhatta kolmesataa euroa, jonka äiti oli säästänyt vuosien varrella, merkitty: "Isän ja pojan matkaa varten, kun he ovat valmiita lähtemään yhdessä jonnekin." Me emme olleet koskaan matkustaneet mihinkään, me kaksi, ei koko elämämme aikana. Lokakuussa me lähdimme junalla Rovaniemelle, isä ja minä, ja seisoimme siellä revontulten alla, ja hän sanoi ettei hän ollut koskaan nähnyt mitään näin kaunista paitsi kerran, kun äiti käveli alttarille vuonna 1987.
